Osa 4. Jos et sä soita

Uutta osaa, uutta osaa. Eipä tässä tarinassa taida sen nopeammin osia ilmestyä kuin muissanikaan, mutta näillä mennään. Jospa nyt kesällä olisi enemmän aikaa ja saisi otettua itseään niskasta kiinni, varsinkin jos on huonot ilmat.. Mitä tietenkään emme toivo.

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Marianne työskentelee Rocklahoma-nimisessä baarissa laulukeikkojen toivossa. Erään työvuoron aikana Chris Brandon ilmaantui paikalle ja yritti hienovaraisesti keskustella Mariannen kanssa, mutta tämä piti miestä lähinnä pitkästyttävänä.
   Edward Ferrars tuli Dashwoodien asunnolle palauttamaan Elinorin sateenvarjoa, mistä Marianne veti omat johtopäätöksensä. Elinor myönsi, että hänellä on tunteita Edwardia kohtaan, mutta vakuutti heidän olevan vain ystäviä.
   Kauppareisulla Marianne liukastui jäisellä kadulla ja nyrjäytti nilkkansa. Ohi sattui kulkemaan komea mies, joka tarjoutui auttamaan Mariannen kotiin. Willoughbyksi esittäytynyt mies paljastui varsin hurmaavaksi, ja Mariannella riitti paljon keskusteltavaa hänen kanssaan.

♦♦♦

Osa 4. Jos et sä soita

♦♦♦

Marianne käveli ympäri asuntoa (joka oikeastaana oli niin pieni, ettei siinä ollut paljoa ympärikäveltävää) ja yritti pitää innostuksen poissa äänestään.
   "Kyllä minä luulen, että se sopii", hän sanoi teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Niin", hän jatkoi samalla sävyllä, mutta Elinor saattoi nähdä hänen ilmeestään, mitä hänen mielessään todella liikkui. "Nähdään sitten."

Marianne laski luurin alas ja sanaakaan sanomatta kääntyi katsomaan sisartaan, sama leveä virnistys kasvoillaan. Pieni hymy levisi Elinorinkin huulille ja hän esitti kysymyksen, jonka tiesi Mariannen haluavan kuulla: "No, kuka se oli?", vaikka tiesikin jo vastauksen.
   "Will", Marianne sanoi ja korjasi sitten: "Tarkoitan Willoughby." Sitten hän veti syvään henkeä. "Me menemme syömään yhdessä tänään ja - ja -"

" - paljonko kello on?" hän huudahti äkkiä hätäisesti.
   "Mmm, vartin yli kuusi."
   "Voi taivas, minulla on tunti aikaa!" Marianne huusi kauhistuneena ja lennähti makuuhuoneen ovelle.

Meni noin puoli minuuttia ja Marianne palasi vaihdettuaan vaatteita.
   "Mitäs sanot tästä?" hän kysyi, ja ennen kuin Elinor oli ehtinyt kääntyä katsomaan hän vastasi itselleen: "Eieiei, en minä näin voi mennä, enhän?" Ja samassa hän oli jo kääntynyt kannoillaan ja hävinnyt takaisin makuuhuoneeseen.

Tuskin Marianne oli saanut seuraavan mekon vetoketjun kiinni, kun hän jo alkoi kiskoa sitä pois päältään mutisten samalla itsekseen: "Ihan liikaa, tämä on ihan liikaa.."

"Eikö ikinä mitään silloin kuin tarvitsee... Liian juhlava, liian arkinen, liian seksikäs.. ei tarpeeksi seksikäs.."

Marianne juoksi tuskastuneena takaisin olohuoneeseen.
   "Onko tuo minun neuleeni?" kysyi Elinor.
   "Mitäminäteen, mitäminäteen?!" Marianne ulvoi. "En minä voi näin sinne mennä!" hän hoki.
   "Rauhoitu nyt. Kokeilisit sitä minun valkoistani."

"Näetkö? Se sopii tosi hyvin", Elinor yritti. Marianne ynähti vastaukseksi, muttei näyttänyt tyytyväiseltä. Elinor huokaisi. Tämä tulisi kestämään.

♦♦♦

Lopulta, kun Marianne oli ensin itkun partaalla uhannut jäädä kotiin, ja Elinor oli joutunut kiskomaan vaatteet väkisin hänen päälleen, hän oli juossut pihalla odottaneeseen taksiin. Elinor vilkaisi pöydällä odottavaa spagettilautasta. Ilmeisesti hänen pitäisi illallistaa yksin. Ellei.. Hän epäröi jonkin aikaa ja käveli sitten puhelimen luokse.

Elinor katseli pienenpieniä lumihiukkasia, jotka leijailivat hiljalleen hämärältä taivaalta kadulle. Puhelin tuuttasi aikansa, ja sitten kuului: "Hei, tässä Edward Ferrars. En pysty juuri nyt vastaamaan, mutta jätä viesti." Jostain syystä Elinoria alkoi hävettää. Hän sulki puhelimen jättämättä viestiä.

♦♦♦

Marianne oli syöksynyt taksiin kuin itse paholainen olisi ajanut häntä takaa, yrittänyt häthätää autossa silotella vaatteitaan ja korjata meikkiään ja lopulta saapunut paikalle kymmenen minuuttia myöhässä.

Marianne ei huomannut Willoughbyä heti, mutta kun hän näki miehen, tämän katse oli kiinnittynyt häneen. Willoughby nousi nopeasti mutta hallitusti ylös, kun Marianne käveli hänen luokseen.

"Marianne", Willoughby sanoi tarttuen hänen käteensä, "pääsit tulemaan. Sinä näytät lumoavalta."
   Marianne mutristi huuliaan. "Sinä läpinäkyvältä. Anteeksi, että myöhästyin."
   "Ajattelin, ettet tule."
   "Se käväisi mielessä." Vaikkei ollutkaan käväissyt. "Kiitos kutsusta."
   "Ilo on minun puolellani."

Willoughby johdatti heidät varaamaansa pöytään elkein, jotka kertoivat miehen käyneen paikassa usein ennenkin. Marianne tunsi sisällään omituista kuohuntaa, jota ei ollut tuntenut aikaisemmin. Hän oli tutkivinaan ruokalistaa, vaikkei oikeasti pystynyt keskittymään annosten nimiin ollenkaan. Mikä häntä oikein vaivasi? Marianne otti kulauksen vettä rauhoittaakseen hermojaan. Eiväthän nämä sentään olleet hänen ensimmäiset treffinsä, vaikka viimeisistä oli jo aikaa...
   "..sopiiko se sinulle?" kuului Willoughby kysyvän. Marianne ei ollut huomannut tarjoilijan tuloa.
   "Totta kai", Marianne sanoi, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.

"Chardonnayta siis", Willoughby tilasi, ja tarjoilija tuntui viipyvän vain muutaman sekunnin, ennen kuin palasi viinilasien kanssa.
   "Ihanalle illalle", Marianne sanoi ja kohotti lasiaan.
   "Ja seuralle", lisäsi Willoughby pilke silmäkulmassaan.

Mariannen oli melkein hämmästyttävän helppo keskustella hänen kanssaan.
  "Oletko nähnyt Modern Galleryn uuden näyttelyn?" Willoughbyn tarvitsi vain kysyä, ja he ryhtyivät antaumukselliseen keskusteluun nykytaiteesta. Sitten he siirtyivät ruotimaan erään teatterin uusinta näytelmää.
   "Se oli virkistävää", Willoughby totesi, "Juuri sellainen päivitys nykyaikaan, jota Macbeth on kaivannut."
   "Minusta se oli tarpeetonta", tuhahti Marianne, "Shakespeare ei tarvitse mitään modernisointeja. Hehän olivat kirjoittaneet tekstin uudestaan!"
   "Todellako? Mutta mitä syytä on esittää viisisataa vanhoja vuotta tekstejä aina vain uudestaan?"
   "Ei kyse olekaan siitä..." Ja niin edelleen.

Jälkiruoka saapui.
   "No, Shakespeare on minun heikko kohtani", Marianne myönsi nauraen.
   "Huomaan sen", Willoughby sanoi, ja hymyillen hän hipaisi Mariannen pöydällä lepäävää kättä. Sähkövirran kaltainen tunne levisi Mariannen käsivartta ylöspäin rintaan asti. Kosketus kesti vain muutaman sekunnin, mutta vielä senkin jälkeen kun Willoughby oli siirtänyt kätensä pois, hänen kämmenselkäänsä kihelmöi kohdasta, jota miehen sormet olivat koskettaneet.

♦♦♦

"Kiitos", Marianne sanoi, kun he seisoivat ulkona kirpeässä pakkasilmassa, "minulla oli ihana ilta."
   "Ei varmastikaan niin ihana kuin minulla", Willoughby vastasi. Marianne nauroi.

"Minä voin tilata taksin."
   "Ei ei, minä kävelen mieluummin", Marianne sanoi ja tunsi olonsa yhtäkkiä hermostuneeksi. "Matka on lyhyt."
   "Haluatko, että saatan sinut?"
   "Ei tarvitse, minä.." Hänen äänensä hiipui kuulumattomiin, kun Willoughby otti askeleen lähemmäs.

"Kuten haluat", hän sanoi samalla kun veti Mariannen lähelleen ja hipaisi vaaleaa hiussuortuvaa. Mariannea melkein häiritsi, että hänen äänensä oli niin tyyni ja tavallinen. He katsoivat toisiaan silmiin, syvänsinisistä ja kirkkaanvihreisiin.

Sitten äkkiarvaamatta Willoughby painoi huulensa Mariannen omille. Mariannea oli suudeltu ennenkin, muttei koskaan näin. Jälkeenpäin hänen oli mahdotonta kuvailla sitä, sillä se oli enemmän kuin suudelma, se oli täynnä lupausta.

Suudelma kesti valitettavan lyhyen aikaa. He erkanivat toisistaan, eikä Marianne osannut sanoa mitään hyvästiksi. Luotuaan viimeisen silmäyksen Willoughbyyn hän käänsi selkänsä ja lähti. Marianne ei voinut olla vilkaisematta taakseen, ja näki Willoughbyn katsovan arvoituksellisesti hänen peräänsä. Ilon kupliessa hänen sisällään ei hän kotimatkallaan tuntenut lainkaan pakkasevan purevaa kirpeyttä.

♦♦♦

Marianne ja Willoughby alkoivat viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa yhdessä. Marianne ei tarkkaan tiennyt, milloin siitä oli tullut virallista - vai oliko se sitä vieläkään. Aivan kuin he olisivat tehneet sanattoman sopimuksen, ja molemmille oli selvää, missä mentiin.

Marianne oli onnellinen. Oli vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa hän viihtyi niin hyvin. Hänestä tuntui, että hän oli rakastumassa Willoughbyyn, ja vaikutti siltä, että samoin tämäkin häneen. Eikä ajatus pelottanut häntä, vana päinvastoin hän iloitsi tästä uudesta onnellisuuden tunteesta.

Heillä oli monia yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joista yksi oli musiikki. Willoughby oli yhtä taitavan soittamaan pianoa kuin Mariannekin, ja usein hän säesti Mariannea, kun tämä lauloi.

Yksi Mariannen hartaimmista toiveista oli täyttynyt, kun hän oli viimein saanut pomoltaan tilaisuuden päästä esiintymään Rocklahomassa. Hän oli kertonut Willoughbylle, ja he olivat alkaneet harjoitella yhdessä entistä useammin. Nyt kun Mariannen ei tarvinnut enää säestää itse itseään, hän pystyi keskittymään laulamiseen enemmän, ja vaikka tuleva esiintyminen hermostuttikin häntä, hän odotti sitä ennen kaikkea suurella innolla.

♦♦♦

Elinor oli juuri saanut valmiiksi edellisvuoden tilauksia koskevan pitkän ja puuduttavan raportin. Hän pyöritteli olkapäitään ja venytti käsivarsiaan kohti kattoa yrittäen saada jumiutuneet hartiansa vetreytymään. Mainostoimistossa oli hiljaista. Kellon tikitys ja ilmastointilaitteen hurina säestivät näppäimistöjä naputtelevia sormia.

Elinor nousi ja käveli hieman työpöytänsä takana saadakseen veren kunnolla kiertämään. Kello alkoi lähestyä ruokataukoa. Toivottavasti lounasseteleitä on vielä jäljellä... Elinor huomasi ajattelevansa, että olisi mukavaa saada seuraa lounaalle.

Äkillisestä päähänpistosta hän tarttui puhelimeen ja näppäili Edwardin numeron. He eivät olleet tavanneet vähään aikaan. Edwardilla oli tietysti ollut kiireitä. Tuskinpa hän pahastuisi...
   Elinor käveli ikkunalle, kuten hänellä oli tapana puhuessaan puhelimessa. Luuri nostettiin toisessa päässä. "Edward."
   "No hei, Elinor tässä."
   "Ai hei Elinor", Edward sanoi, vaikkei hänen äänensä kuulostanut yllättyneeltä.

"Olen pahoillani, mutta en oikein ehdi nyt puhua."
   "Niin tietysti", Elinor sanoi ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen. "Anteeksi, minä -"
   "Onko asiasi tärkeä?" Hänen äänensä oli kohtelias, mutta Elinorille tuli tunne, että hän halusi lopettaa puhelun nopeasti.
   "Minä vain -"
   "Soitan sinulle myöhemmin takaisin. Hei sitten." Puhelin suljettiin. Elinor istahti huokaisten tuoliinsa.

"Laiskottelua työajalla? Vai pidätkö luovaa taukoa?"

Elinor hätkähti ja kääntyi katsomaan työkaveriaan.
   "Hei Annie", hän hymyili. "Alat kuulostaa ihan Markilta."

"Olen saanut pahoja vaikutteita", Annie naurahti. "Lähdetkö kanssani syömään? Vai oletko sopinut tapaamisen poikaystäväsi kanssa?"
   "Kuten tiedät", Elinor sanoi kulmiaan kohottaen, "minulla ei ole poikaystävää. Joten kiitos, lähden mielelläni."

"Hienoa. Mutta kuule", Annie sanoi, ja Elinor näki hänen ilmeestään, että hän aikoi ruotia työkavereiden asioita, "et ikinä arvaa mitä kuulin -" Samassa ovi aukesi ja heidän pomonsa Mark astui ulos työhuoneestaan. He nojautuivat äkkiä kauemmas toisistaan.
   "No niin tytöt, vähemmän juoruilua ja enemmän työntekoa!" hän kehotti tavanomainen ärsyttävä hymy kasvoillaan.

"Elinor, saitko sen raportin valmiiksi?"
   "Sain kyllä", Elinor sanoi tukahduttaen vain vaivoin huokauksen, joka pyrki hänen huulilleen.
   "Hieno homma. Muistapa kopioida ne työvuorolistat tänään. Ja sovi tapaaminen sen Harperin markkinointipäällikön kanssa. Yritä saada se huomiselle, viimeistään perjantaille."
   "Kyllä, totta kai."

 "Ai, kahvia. Kiitos Elinor, sinä se ehdit ajatella kaikkea", Mark sanoi ja nappasi pöydältä Elinorin melkein koskemattoman noutokahvin. Elinor oli sanomaisillaan jotian, mutta sulki sitten suunsa ja tyytyi katselemaan, kun Mark hävisi hissin mukana alakertaan.

"Argh, hän on sietämätön!" Annie puuskahti, kun hissin ovet olivat sulkeutuneet. "Onneksi minä en ole hänen sihteerinsä. Miten sinä kestät häntä?"
   "Ihmettelen sitä toisinaan itsekin", Elinor totesi.
   "Elinor.. Oletko sinä ajatellut opiskella?"

 "Mitä?" Elinor hätkähti. "Niin, minä... En tiedä. Minulla on hyvä työpaikka." Annie tuhahti. "No, hyvä tai ei, mutta ainakin on työpaikka."
   "Sinussa olisi potentiaalia paljon enempään, sanonpahan vain."
   "Ei puhuta siitä nyt. Lähdetään."

♦♦♦

Marianne ei ollut kotona, kun Elinor tuli töistä. Hän laski laukkunsa ja ostamansa sanomalehden pöydälle ja vilkaisi puhelinta. Edward oli sanonut soittavansa. Hän empi.

Puheluita ei ollut tullut. Elinor kuunteli varmuuden vuoksi vastaajankin, mutta yhtää viestiä ei oltu jätetty.

Elinor istahti nojatuoliin. Mitä hän oikein odotti? Eihän hänellä ollut enää mitään asiaakaan Edwardille. Jokin kuitenkin vaivasi Elinoria. Aivan kuin Edward yrittäisi vältellä häntä... Hän yritti karistaa ajatuksen, silä se tuntui hänestä järjettömältä. Mitä syytä hänellä olisi siihen? Ei, hän on varmasti vain kiireinen. Jos hän soittaa, voin kysyä häneltä.
   Puhelin ei kuitenkaan soinut koko iltana.

♦♦♦

Mariannesta tuntui samalta, kuin hetkeä ennen hyiseen veteen sukeltamista. Sydän hakkasi ja tunne takaraivossa käski hyppäämään, mutta vartalo oli jähmettynyt paikoilleen kuin kivipatsas.

Musiikki alkoi, ja Mariannen oli pakko liikkua. Hän tarttui mikrofoniin ja yritti estää käsiään vapisemasta. Posket tuntuivat nykivän, kun hän hymyili niin leveästi.
   Sitten hän aloitti.

"Love me or leave me and let me be lonely

You won't believe me but I love you only

I'd rather be lonely than happy with somebody else."

Laulaessaan ensimmäiset säkeet hän katsoi suoraan Willoughbyyn, ja tämä katsoi takaisin. Heidän välilleen muodostui jonkinlainen kummallinen yhteys, ja Marianne tunsi olonsa kevenevän. Hänen oli helpompi jatkaa.

Oli perjantai-ilta. Kanta-asiakkaiden lisäksi Rocklahomaan oli sattunut muutama muu, joten Mariannella oli yleisöä. Osa heistä kuunteli puolella korvalla, osa ei osoitanut minkäänlaisia kiinnostuksen merkkejä, mutta Marianne ei enää nähnyt heitä. Laulu sai hänestä otteen.

Elinor oli niin ylpeä sisarestaan, että hänen silmiään alkoi kirveltää. Mariane oli niin elementissään. Elinor näki, että hän todella nautti olostaan, ja hän todella osasi laulaa.

"Your love is my love

My love is your love

There's no love for nobody else."

Yleisö alkoi taputtaa.
   "Kiitos", Marianne henkäisi. Häntä hengästytti. Oli kuin hän olisi juossut maratonin; olo tuntui uupuneelta, mutta euforiselta.

♦♦♦

"Miten se meni, sano suoraan?"
   "Sinä olit niin hyvä! Olen ylpeä sinusta", Elinor kuiskasi rutistaessaan sisartaan. Marianne tunsi olevansa hieman pyörällä päästään.

"Oikeasti?" hän varmisti. Elinor ei vastannut, mutta hänen ilmeensä kertoi kaiken tarvittavan. "Näitkö Williä?"
   "Hän meni ulos tupakalle."
   "Kiitos. Oletko nyt lähdössä?"
   "Lupasin jäädä vielä hetkeksi Annien kanssa."
   "Nähdään kotona sitten."

Marianne lähti ulos. Kuullessaan hänen askeleensa Willoughby kääntyi. Hän puhalsi savua ulos ja hänen suupielensä kääntyivät hymyyn.

Sanaakaan sanomatta hän veti Mariannen kiihkeään suudelmaan.

"Sinä olit upea", hän sanoi heidän irtauduttuaan. Willoughby sytytti Mariannen savukkeen.
   "Lähdemmekö?"
   "Heti."
   "Tilaan taksin."

Willoughby meni soittamaan taksia ja Marianne lähti hitaasti hänen peräänsä. Hän tunsi jonkun katselvan itseään ja käääntäessään katsettaan hän näki miehen katselevan häntä kauempaa. Se oli Chris Brandon.

Kun heidän katseensa kohtasivat, miehen ilme muuttui haikeaksi. Marianne hätkähti ja toivuttuaan hämmennyksestä hän nyökkäsi lyhyesti Brandonille tervehdykseksi.

Willoughby palasi. Marianne tumppasi tupakan jalallaan, eikä katsonut enää Brandoniin päin. Hän ei ollut nähnyt tätä baarissa ja mietti, oliko tämä ollut kuuntelemassa.

Taksi kurvasi kulman takaa ja pysähtyi Rocklahoman eteen. He nousivat taksiin, ja Marianne lakkasi ajattelemasta Brandonia.
   He ajoivat Willoughbyn asunnolle.

Marianne oli tuskin saanut takkinsa pois päältä, kun Willoughby painoi hänet ovea vasten. Marianne tunsi hänen hengityksensä poskellaan. He eivät puhuneet mitään.

Samassa he olivatkin Willoughbyn makuuhuoneessa, ja heidän vaatteensa lojuivat siellä täällä pitkin lattioita. Marianne haistoi Willoughbyn tuoksun, tunsi hänet lähellään. Hän halusi antautua.

♦♦♦

Neljännen osan loppu.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Tiedätte, mitä tehdä :)