torstai 9. marraskuuta 2017

Osa 10. Ja onnesta sykkivät sydämet vain

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Marianne avautui Chris Brandonille ongelmistaan, ja hänen olonsa lähti paranemaan. Willoughby ilmestyi yllättäen sisarusten ovelle, ja tunnusti Elinorille rakastavansa edelleen Mariannea. Paljastui, että Willoughbyn salaperäinen kihlattu olikin sama Eliza Williams, jonka Willoughby oli saattanut raskaaksi ja sitten hylännyt. Eliza oli ilmestynyt Willoughbyn tädin luokse, ja tämä oli pakottanut Willoughbyn ottamaan vastuun teoistaan ja menemään naimisiin Elizan kanssa. Elinor kertoi kohtauksesta Mariannelle, joka huomasi päässeensä lopullisesti yli Willoughbystä.
   Rouva Ferrars ei hyväksynyt poikansa kihlausta, ja uhkasi jättää Edwardin perinnön Robertille. Edward ei kuitenkaan suostunut jättämään Lucyä. Saatuaan tietää, ettei Edward saisikaan rahoja, Lucy kihlautuikin yllättäen Robertin kanssa. Edward pyysi Elinoria kanssaan puistoon, ja he selvittelivät välejään päätyen suutelemaan puistonpenkille.



Osa 10. Ja onnesta sykkivät sydämet vain





VUOTTA MYÖHEMMIN:







Peilistä katsoivat takaisin kasvot, suihkunraikkaat ja meikittömät. Ehkä aavistuksen kalpeat. Elinor siirsi katseen käsiinsä. Marianne oli ehdottanut rakennekynsiä, puoliksi leikillään, tietäen ettei se ollut Elinorin tyylistä. Kynsilakkaa olisi voinut laittaa, mutta se oli kaikessa hötäkässä unohtunut, ja Elinor tiesi kokemuksesta, ettei kiireessä enää kannattanut aloittaa, tulisi vain sotkua.





"Miltä tuntuu?" Marianne oli ilmestynyt ääneti hänen selkänsä taakse. Elinor tunnusteli hetken oloana ennen kuin vastasi.
   "En tiedä, yllättävän rauhalliselta kai. En oikein tiedä miltä pitäisi tuntua", hän virnisti. "Kun ei ole vertailukohdetta."


Marianne hymyili itselleen epätyypillisen lempeästi. "No et sinä ainakaan turhia ole hätiköinyt", hän sanoi katsahten sisarensa pyyhkeisiin kiedottuihin hiuksiin ja kylpytakkiin. "Laitanko minä hiukset?"





"Heidän pitäisi olla täällä jo! Missä ihmeessä he oikein ovat?"
   "Rauhoitu, Edward, he ovat varmasti täällä aivan pian", Gemma yritti rauhoitella tulevaa vävyään. "Kello on kuitenkin vasta -"

   Fanny ja rouva Ferrars ilmestyivät heidän luokseen kesken lauseen. "Edward, vieraita alkaa jo saapua", Fanny huomautti, "missä Elinor oikein viipyy?" 
   "En minä tiedä!"




"Eikös Johnnyn pitänyt hakea heidät?" Gemma kysyi.
   "No ei sitten ihme, että he ovat myöhässä", rouva Ferrars hymähti.
   "Äiti!"


Samassa raskaat kirkonovet kolahtivat, kun Margaret ryntäsi puolijuoksua heidän luokseen.
   "Marianne soitti! He ovat aivan pian täällä, olivat juuttuneet ruuhkaan."



Edward huokaisi silminnähden helpottuneena ja oli jo lähtemässä kohti ulko-ovea, kun Gemma pysäytti hänet.
   "Minä menen heitä vastaan, nyt on parasta että sinä rauhoitut ja menet valmistautumaan."



Gemma juoksi pihalle odottamaan, ja samassa Johnnyn Audi kaartoikin kulman takaa. Marianne hyppäsi autosta ulos, kun se oli hädin tuskin pysähtynyt ja juoksi äitiään vastaan.


Gemma ei kenties ollut niin rauhallinen, kuin oli antanut Edwardin ymmärtää.
   "Mikä teillä kesti, vieraatkin ovat jo saapuneet ja teitä odotettiin! Sinäkö häntä viivytit?"
   "Puvun kanssa oli ongelmia, emme meinanneet saada laahusta autoon. Sitäpaitsi siellä oli aivan hirveä ruuhka.."
    "No, pääasia että olette nyt täällä.






Kun Elinor jälkeenpäin muisteli hääpäiväänsä, hän ajatteli hymyillen jännittäneensä loppujen lopuksi enemmän kuin oli itse kuvitellut. Itse vihkimisestä hän ei muistanut paljoakaan, sen vain että Edwardin kädet olivat tärisseet, kun he olivat pujottaneet sormukset toistensa sormiin.




"Oletko onnellinen?"
   "Tietysti olen", Elinor virnisti "olenhan nyt rouva Ferrars."
   "Kuulostaa ihan äidiltäni! Onneksi halusit pitää oman nimesi. Vai olisiko pitänyt yhdistää?"
   "Hmm, Dashwood-Ferrars? Mitä jos pidetään kuitenkin omamme, vaikka", Elinor totesi naurua pidetellen, "kieltämättä se kalskahtaa aika hienostuneelta." 






"John, hei! Me emme ehtineet vaihtaa vielä kuulumisia!"

   "Tosiaan! Onnittelut morsiamen äidillekin vielä uudemman kerran."
   "Enpä minä paljoa ole asian eteen tehnyt", Gemma naurahti. "Mutta kiitos, ihanaa että pääsitte  tulemaan!"


"Totta kai, en jättäisi lempiserkkuni häitä väliin mistään hinnasta", John hymyili. "Onneksi saimme viime hetkellä lapsenvahdin, muuten Maryn tai anopin olisi pitänyt jäädä kotiin."
   "Aivan niin, William - kuinka vanha hän onkaan?"
   "Täyttää pian jo vuoden! Muuten, kuulin Elinorin puhuvan, että hän on lopettanut mainostoimistolla?"


Jos mahdollista, Gemman hymy leveni entisestään. "Kyllä! Aikansa siinä menikin. Elinor haki opiskelemaan arkkitehdiksi ja pääsi sisään!"
   "Todella hienoa!" huudahti John. "Taitaa olla syytä onnitella häntä vielä uudemman kerran."

    "Hän aloittaa syyskuussa. Minä luulen, että hän on löytänyt paikkansa."






"Uskomatonta, että Lucylla ja Robertilla oli otsaa ilmestyä tänne", Marianne sanoi ääntään madaltaen.


"Minä luulin, ettei heitä kutsuttu", Margaret sanoi kulmiaan rypistäen. "Ettehän te pidä heihin muutenkaan mitään yhteyttä."
   "Minun puolestani olisi voinut jättää kaikki Ferrarsit kutsumatta", Edward tuhahti ja kääntyi hänkin katsomaan. "Äiti ei vieläkään tiedä, kummalle hänen pitäisi vihoitella, minulle vai Robertille, joten hän on päättänyt esittää onnelista perhettä. Naurettavaa."





"Ei minua häiritse, että he tulivat", Elinor sanoi lempeästi miehelleen. "Ovathan he sukua. Ja mitä meidän tarvitsee heistä välittää."









Suurin osa vieraista oli jo lähtenyt, kun Marianne löysi Elinorin yksin pöydän äärestä istumasta.
   "Hei. Mikä olo?"
   "Väsynyt, oli pakko istua hetkeksi hengittämään. Mutta on tämä elämäni paras päivä."
   "Ymmärrän. Taidan itse käydä polttamassa yhden. Sinä näytät upealta", Marianne virnisti ja kohotti ties kuin monetta kuohuviinilasillistaan. "Tein siis hyvää jälkeä."



Elinor lähti etsimään Edwardia, ja Marianne siirtyi syrjemmäs. Hän sytytti tupakan ajatuksiinsa vaipuneena.

   "Hei."













"Heipä hei", Marianne vastasi nostettuaan katseensa ja nähtyään Chris Brandonin. 

   "Saanko istua?" Brandon kysyi kohteliaasti.
   "Tietysti."
   Brandon istuutui ja sytytti hänkin tupakan.
  "Emme tainneet ehtiä kunnolla puhua aiemmin."





"Emme tosiaan", Marianne vastasi. Itse asiassa hän ei ollut nähnyt Brandonia kuin vilaukselta sen jälkeen, kun tämä oli edellisenä keväänä tarjonnut hänelle olkapään, jota vasten itkeä. Marianne ei tiennyt, oliko hän tarkoituksella vältellyt Brandonia, mutta nyt kun he olivat kahden kesken, hän tunsi olonsa melko kiusaantuneeksi.
   "Mitä sinulle kuuluu?" Brandon kysyi. "En ole nähnyt sinua enää Rocklahomassa."




"En ole ollut siellä töissä enää pitkään aikaan. En sen jälkeen kun -", Marianne keskeytti äkkiä huomatessaan sivuavansa aihetta, josta ei halunnut puhua. "Teen vähän kaikenlaista. Annan laulutunteja, keikkailen kun pystyn. Ei tässä rikastumaan pääse, mutta.. kyllä tällä elää", hän hymähti. "Olen alkanut kirjoittaa omia kappaleita."

   "Todellako? Hyvä kuulla. Olen iloinen, että sinulla menee hyvin", Brandon sanoi vilpittömästi.


He istuivat hiljaisuudessa jonkin aikaa.

   "Sinä olet omituinen mies, Brandon, tiesitkö?"



"Minäkö? En lainkaan. Paljon omituisempi sinä olet", Brandon sanoi saaden Mariannen nauramaan railakkaasti. "Sano vain Chris."

   "Olkoon.. Chris." He istuivat vielä hetken, ja sitten Brandon nousi lähteäkseen.


Marianne nousi ajattelematta hänen peräänsä. "Odota."
   "Niin?"
   "Minä en koskaan kiittänyt sinua siitä mitä teit. Se oli minulle todella tärkeää. Joten.. kiitos siitä."


"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä -"
   "Niin tiedän", Marianne sanoi ja tarttui Brandonia kädestä.
   "En haluaisi, että joudut kärsimään."
   "En minä joudukaan. En, jos sinä olet siinä."



Kymmenennen ja viimeisen osan loppu.


En keksinyt alkuun mitään höpistävää, enkä meinaa keksiä loppuunkaan. Pitkään saitte tätä viimeistäkin osaa odottaa, mutta nyt on sitten koko tarina paketissa. Pari vuotta taisi tämänkin parissa vierähtää, vaikka alunperin oli tarkoitus tehdä lyhyehkö tarina nopealla tahdilla. Iso kiitos kaikille lukijoille ja kommenttia jättäneille! Iso kiitos Jane Austenille! :D Toivoisin, että kirjoittaisitte vielä viimeiset fiilikset osasta ja koko tarinasta.

Ja ei, vieläkään en ole aikeissa lopettaa, joten nähdään seuraavien tarinoiden parissa!

♥:lla,
GreenPixy