Osa 5. Tyytyväinen olla saat

Dashwoodin sisarusten tarina saa jatkoa. Eipä sen ihmeellisempää alkusepostusta, pääasia löytyy alempaa :)

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Marianne tapasi Willoughby-nimisen miehen liukastuttuaan kadulla. Hänen pelastajansa pyysi häntä treffeille ja parilla synkkasi niin hyvin, että he alkoivat tapailla useammin. Lopulta suhde syveni seurusteluksi.
   Elinor yritti tavoittaa Edwardia, mutta tämä ei vastannut puheluihin, ja vaikutti välttelevän häntä. Elinorilla on tylsä työ mainostoimistossa sihteerinä, ja työkaveri yrittikin rohkaista häntä käyttämään taiteellisia lahjoja hyödykseen.
   Mariannen harras toive toteutui, kun hän sai laulukeikan baarista, jossa työskentelee. Willoughby auttoi häntä harjoittelemaan ja onnistuneen keikan jälkeen he veivät suhteensa astetta pidemmälle.

♦♦♦

Osa 5. Tyytyväinen olla saat

♦♦♦

"Et sitten pyöri kovaa!"
    "Etkö luota minuun?"

"Minä olen luistellut viimeksi kahdeksanvuotiaana!" Marianne nauroi.
    "No, paras että pidät sitten lujasti kiinni", Willoughby sanoi ja alkoi pyörittää Mariannea  liioitellun hitaasti.

Marianne nauroi ja oli kiljuvinaan kauhusta. Hän oli aina halunnut löytää jonkun sellaisen, joka saisi hänet kikattamaan kuin pikkutytön.

Heidän siinä pyöriessään Marianne tunsi, että heitä katseltiin. Hän käänsi katseensa ja näki tutun hahmon kauempana puistossa. Huomattuaan Mariannen katsovan takaisin tyttö lähti kävelemään heitä kohti.
   "Margaret!"

"Mitä sinä täällä teet?" oli ensimmäinen kysymys, jonka Marianne sai sanotuksi.
   "Voisin kysyä samaa sinulta... ja kenen kanssa?" kuului ilkikurinen vastaus.

Willoughby saapui paikalle.
   "Tuota.. tässä on Margaret, minun pikkusiskoni. Ja tässä on Willoughby, minun.. Me seurustelemme." Jotenkin tilanne hermostutti Mariannea. Willoughby oli tavannut hänen perheenjäsenistään vain Elinorin. Eikä Marianne ollut kertonut äidillekään mitään.
   "Mukava tavata, Marianne on kertonut sinusta", Willoughby sanoi kohteliaasti.

Marianne veti sisarensa sivummalle.
   "Ei sanaakaan äidille tästä, eihän? Kerron mieluummin itse."
   "Kunniasanalla!" Margaret lupasi virnistäen, mutta jostain syystä Marianne ei ollut kovin vakuuttunut.

Eikä syyttä.

♦♦♦      

"Margaret kertoi minulle", äiti aloitti, ja Elinor arvasi, mitä tuleman piti, "että hän oli nähnyt Mariannen jonkun miehen kanssa."
   "Niin, Willoughbyn."
   "Sinä siis tiesit? Niin no, tottakai tiesit." Äiti yritti esittää loukkaantunutta, mutta Elinor kuuli huonosti peitellyn innostuksen hänen äänessään.

"Marianne sanoi haluavansa kertoa itse", Elinor totesi.
   "Millainen hän on?" äiti kysyi, pystymättä selvästikään pidättelemään kysymystä kauempaa.
   "Miellyttävä. Kohtelias, oikea herrasmies. Hänellä on selkeät mielipiteet, eikä epäröi ilmaista niitä. Vähän mahtipontinen, ihan Mariannen tyyppiä."
   "Onko komea?"
   "On."


"Onko se vakavaa?"
   "No, kyllä he aika tosissaan näyttävät olevan", Elinor sanoi hitaasti. Ainakin Mariannen mittapuulla, hänen teki mieli lisätä. "He käyvät paljon ulkona. Ja Marianne on hänen luonaan usein, joskus häntä ei näy kotona moneen päivään. Ovat he meilläkin joskus, mutta eivät varmaan minun takiani viitsi olla pidempään."
   "Kauanko tätä on jatkunut?" Nyt äidin oli enää miltei mahdoton estää ääntään värisemästä innostuksesta.

"He tapasivat joskus ennen joulua ja alkoivat tapailemaan tammikuussa."
   Äiti oli tukehtua espressoonsa. "Herranen aika! Melkein puoli vuotta!" hän huudahti.
  "No ei nyt sentään", Elinor sanoi. Nyt oli huhtikuu. Äiti sai vain lisää vettä myllyynsä.
  "Ovatko he muuttamassa yhteen? Hehän voivat luoja ties olla jo kihloissa! Salakihloissa!"

Elinorin oli vaikea uskoa sellaista.
   "Minä niin haluaisin tavata tämän Willoughbyn", äiti jatkoi mietteliäänä. "Middletonithan ovat kutsuneet meidät syömään torstaina, olettehan tekin tulossa? Sano Mariannelle, että ottaa hänet mukaan! Saapahan tavata koko perheen kerralla..."
   Elinor onnistui vain vaivoin tukahduttamaan huokauksen. Tämä oli niin äidin tapaista, he olivat Mariannen kanssa aivan samanlaisia. Innostuivat heti, syöksyivät päätä pahkaa kaikkeen ajattelematta seurauksia. Eikä Margaret ollut sen parempi, mokomakin juorukello.

"Eikös tuo ole Edward Ferrars?" Elinor havahtui, kun äidin puhetulva keskeytyi yllättäen. Hän vilkaisi äidin osoittamaan suuntaan, ja sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa. Kyllä, se oli Edward Ferrars, sama Edward, jota Elinor ei ollut nähnyt moneen kuukauteen. Sama Edward, joka ei ollut soittanut takaisin.

Edward huomasi heidät. Äiti viittilöi häntä heidän luokseen, eikä Edward voinut kääntyä poiskaan. Elinor tunsi punan nousevan poskilleen. Mitä hänellä olisi Edwardille sanottavaa?
   "Hei, pitkästä aikaa", Edward sanoi. Se kuulosti vilpittömältä tervehdykseltä. Elinor häkeltyi, ja kestii hetken ennen kuin hän sai muotoiltua vastauksen.
   "Niin, hei."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka äiti rikkoi. Elinor ei kuunnellut, kun he vaihtoivat kuulumisia ja lähettivät terveisiä. Hän toivoi olevansa jossain muualla.

"Pitääkin tästä lähteä, oli mukava tavata. Nähdään taas, Elinor", hän kuuli Edwardin sanovan. Mies kääntyi jatkamaan matkaansa ja Elinor tunsi pettymyksen piston rinnassaan. Ei hän osannut sanoa, mitä oli odottanut. Selitystä omituiseen käytökseen, anteeksipyyntöä..? Ei kai sentään, eihän Edward ollut hänelle velvollinen mitään selittämään.
   "Miksi sinä katsot minua noin?" Elinor kysyi äidiltään, havahduttuaan mietteistään tämän tuijotukseen.

"Mitä tuo oikein oli?"
   "Mikä?"
   "Ensin Marianne ja nyt sinä, mikset sinä ole kertonut mitään?"
   "Mistä?"
   "Mitä teidän välillänne oikein on?"
   "Mitä? Ei mitään! Miten niin?" Elinor kauhistui. Oliko hän antanut ymmärtää jotain? Se vielä puuttuisi, että äiti ymmärtäisi koko tilanteen väärin...
   "Jos sinä niin sanot", äiti hymähti, eikä jatkanut aiheesta enempää, tyytyi vain katsomaan merkitsevästi.

♦♦♦

Marianne ei ollut innostunut ajatuksesta ottaa Willoughby mukaan Middletonien luo, mutta hänen oli myönnettävä, että asiat olisivat voineet mennä huonomminkin. Äiti oli ollut aivan lumoutunut saadessaan viimein tavata Mariannen paljonpuhutun miesystävän, ja hän loi Marianneen jatkuvasti innostuneita silmäyksiä.

Kyllä Mariannea huolestutti, että Johnin ja Maryn jaarittelut ja rouva Jenningsin vihjailut pitkästyttäisivät Willoughbya, mutta jos näin olikin, ei tämä viestinyt siitä ilmeelläkään.
   "Kuten mainitsin, siihen aikaan vuodesta kannat ovat aina sellaiset." John kertoi iänikuisia metsästysjuttujaan sellaisella antaumuksella, että Marianne sai hävetä silmät päästään. "Devon Laken riistamaat ovat puolestaan aivan erinomaisia, oletteko te koskaan käynyt siellä?"

"Itse asiassa tunnen paikan varsin hyvin. Olen viettänyt kaikki lapsuuskesäni siellä Vera-tätini luona.
Käyn hänen luonaan edelleen muutaman kerran vuodessa", Willoughby vastasi miellyttävästi hymyillen.
   "Vera?" rouva Jennings puuttui puheeseen. "Vera Smith?"
   "Kyllä, hän juuri."

"Herra paratkoon, onko Vera tätinne? Minähän tunnen hänet, hän on hyvä ystävättäreni, me käymme samassa vesijumpassa. Minä asun nähkääs myös Devon Lakessa." Seurasi selontekoa muutamista rouva Jenningsin ja Vera Smithin yhteisistä tuttavista. "Entä eversti Brandon, satutteko tuntemaan häntä?"

Marianne oli vähällä voihkaista ääneen. Minkä takia rouva Jenningsin piti ottaa se kirottu Brandon puheeksi joka ainoa kerta? Hän vilkaisi Willoughbyä. Aivan kuin miehen ilme olisi kiristinyt ja silmät kylmenneet hetkeksi. Hymy palasi takaisin niin nopeasti, että Marianne uskoi kuvitelleensa koko jutun.
   "En, valitettavasti en tunne häntä", Willoughby totesi.
   "Sepä varsinainen harmi", rouva Jennings huokaisi.

"No niin", hän jatkoi kääntyen Elinorin puoleen, "sisarellasi on oikein viehättävä miesystävä, kuinkas sinun laitasi on?"
   "Minä.. En seurustele tällä hetkellä", Elinor vastasi. "Keskityn nyt uraani." Vaikkei se varsinaisesti ollut totta. Elinor toivoi, että joku vaihtaisi puheenaihetta. Hän olisi tehnyt sen itse, muttei yhtäkkiä keksinyt mitään sanottavaa.

"Elinor!" huudahti Margaret. "Eihän se ole totta!"
   "Mitä, miten niin? Mistä sinä puhut?"
   "Etkö muka olekin tapaillut erästä nimeltä mainitsematonta Edward Ferrarsia?"

"Margaret!" Marianne sihahti ja yritti katseellaan saada tämän vaikenemaan.

Elinor ei voinut uskoa korviaan. Mistä Margaret edes tiesi.. Äiti oli tietysti kertonut! Ei voi olla totta, Elinor ajatteli.

Rouva Jennings sen sijaan näytti ilahtuvan kuulemastaan.
   "Niinkö todella!"
   "Ei, minä -"
   "Vai Edward Ferrars!"
 

"Ei, Margaret on ymmärtänyt väärin, me olemme vain ystäviä, en minä..", Elinor yritti selittää. Hän tunsi olonsa erittäin kiusaantuneeksi. Miten Margaret saattoi olla niin tahditon? Ja mitä äiti oli oikein ajatellut kertoessaan Margaretille? Eikä sitä paitsi ollut mitään kerrottavaa! Miksi hän sai koko ajan olla selittämässä, ettei hänellä ja Edwardilla ollut koskaan ollutkaan mitään suhdetta?

Kiusallinen hiljaisuus valtasi olohuoneen. Mary, huomattuaan Elinorin ahdingon, nousi ylös ja sanoi: "Minäpäs menen laittamaan kahvin valumaan. Saako olla jälkiruokaa?"
  Elinor ei muistanut olleensa ikinä niin kiitollinen Marylle.

♦♦♦

"Margaret saa kuulla kunniansa kun seuraavan kerran näen hänet", Marianne tuhahti. "Ei kai tuossa vain ole silmäpakoa?"
   "Ei hän pahaa tarkoittanut", Elinor huokaisi, "mutta saisi alkaa käyttää aivojaan. Että Edwardin pitikin sattua paikalle juuri äidin nähden..."
   Oli alkuilta. Marianne valmistautui treffeille ja Elinor selaili hajamielisesti Facebookia kannettavaltaan.

"Mitä hän tarkalleen ottaen sanoikaan?" Marianne kysyi, vaikka he olivat ruotineet tapaamista niin monta kertaa, että Elinor oli mennyt sekaisin laskuissa.
   "Edward? En minä muista.. Jotain tyhjänpäiväistä kai. Ei ainakaan selittänyt, miksi hän on vältellyt minua kuukausia." Elinor huomasi kuulostavansa katkerammalta kuin oli tarkoittanut.

 "Omituista", Marianne mutisi, mutta hänelläkään ei ollut selitystä Edwardin käytökseen. Hän vilkaisi kelloa. "Puoli seitsemän jo! Willin piti tulla hakemaan minua kuudelta. Ei hän ikinä ole näin myöhässä.."
   Samassa puhelin soi. "Se on varmaan hän!"

Marianne pomppasi pystyyn ja vastasi puhelimeen.
   "Haloo?" hänen kasvonsa sulivat sellaiseen pieneen hymyyn, josta Elinor tiesi soittajan olevan Willoughby.
   "No hei! Missä sinä olet? Olin juuri -" Marianne vaikeni äkkiä.

Kun hän puhui uudestaan, hänen äänensä kuulosti aivan erilaiselta.
   "Mitä? Tänäänkö, nyt heti? Minkä takia? Minä.. Niin tietysti. Ymmärrän, totta kai. Ei ollenkaan. Milloin palaat? Hyvä on. Niin. Niin minäkin."
   Marianne sulki puhelimen hitaasti.

Elinor tuijotti sisarensa selkää ja odotti, että tämä sanoisi jotain. Marianne ei sanonut.
   "Mistä on kyse?" Elinor kysyi lopulta.

Marianne kääntyi hitaasti ja lysähti lattialle istumaan. Elinor näki kyyneleen pyrkivän pois hänen silmäkulmastaan.
   "Hän.. Hän.. on lähtenyt", Marianne sopersi, "Devon Lakeen tätinsä luo. Hän sanoi, että.. että hänellä oli kiire.. Ei sanonut mitään syytä, en tiedä.. Ihan noin vain.. eikä edes pyytänyt minua mukaan!"
   "Varmasti siihen on jokin hyvä syy!" Elinor kiirehti sanomaan. Hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että Willoughbyn äkkilähtö kuulosti hyvin epäilyttävältä.

♦♦♦

Viidennen osan loppu. Tässä oli aika paljon kaikenlaista setvimistä ja pohjustusta, pahoittelut siitä,
mutta seuraavissa osissa (toivon mukaan) pitäisi tapahtua enemmän. Kommentoikaa, jos mielenne tekee, minun tekisi ainakin mieli lukea kommenttejanne! Hyvää alkanutta syksyä kaikille! ♥