Osa 3. Kun mä sinut kohtasin

Hei ystävät! Jossain lupailinkin, että seuraava osa ilmestyisi ennen kesää, ja tadaa! Tässä se nyt on. Hassua miten sitä ensin panttaa osaa kolme kuukautta ja sitten kirjoittaa sen kokonaan yhdessä illassa. Kai voisi sanoa, että tänään pukkas flow-tilaa päälle. Pidemmittä puheitta.

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Johnnyn ja Fannyn häistä oli kulunut jonkin aikaa, kun Elinor tapasi Fannyn ja tämän veljen Edwardin sattumalta puistossa. Fanny ei ilahtunut Elinorin näkemisestä, mutta Edward ehdotti, että he tapaisivat uudelleen. Muutamaa päivää myöhemmin Edward pyysikin Elinoria lounaalle kanssaan ja kaksikko tuli hyvin juttuun. Marianne puolestaan keskittyi harjoittelemaan pianonsoittoa ja laulua siinä toivossa, että saisi keikan baarista, jossa hän työskentelee.
   Sisarukset olivat eräänä iltana illallisella serkkunsa Johnin luona. Paikalla olivat myös Johnin vaimo Mary ja tämän äiti, rouva Jennings, sekä Elinorille ja Mariannelle uusi tuttavuus, salaperäinen Chris Brandon.

♦♦♦

Osa 3. Kun mä sinut kohtasin

♦♦♦

Naisen ääni oli kuin myskiä. Se oli tumma ja rosoinen, ja vaikkei hän laulanut jokaista nuottia täysin oikein, siitä kuulsi jonkinlaista varmaa luottamusta omiin taitoihin.

Marianne katseli baaritiskin takaa tympääntyneenä. Rocklahomassa oli jälleen hiljainen ilta. Hän kuunteli kateellisena, kun tumma nainen venytti ääntään mataliin nuotteihin, joihin Marianne itse ei pääsisi vuosien harjoittelunkaan jälkeen. Hän huokaisi.

Pomo oli puhunut laulukeikasta, mutta marraskuu oli pian ohi, eikä mitään ollut kuulunut. Ei vaikka Marianne oli tehnyt kaksin verroin ylimääräisiä vuoroja. Hän alkoi turhautua odottamiseen.
   "Gin tonic, kiitos."

Riistäen katseensa laulajasta Marianne kääntyi äänen suuntaan. Hän kohotti kulmiaan hämmästyksestä nähtyään miehen.
   "Hauska nähdä", sanoi Chris Brandon totisena. "En tiennyt, että olette töissä täällä."
   "Niin, ei tullut puheeksi viimeksi", Marianne tokaisi aavistuksen ärtyneemmin kuin oli tarkoittanut. Brandon ei näyttänyt huomioivan hänen äänensävyään.

Marianne valmisti drinkkiä hiljaisuuden vallitessa. Brandon naputti ajatuksissaan tiskiä rystysillään, aivan kuin ei olisi tiedostanut tekevänsä niin.
   "Oikeastaan minun pitäisi olla tuolla toisella puolella", Marianne tuhahti puoliksi itselleen ja nyökäytti päätään laulavan naisen suuntaan.
    "Laulatteko te?"

"Laulan", Marianne vastasi. No, teoriassa ainakin.
    "Soititte kauniisti sinä iltana Middletonien luona."
    "Kiitos."
    "Se toi muistoja mieleeni."
    No niin, hyvänen aika, sano nyt vielä, että muistutan jotain vanhaa heilaa, Marianne hymähti ajatuksissaan.

"Muistutatte erästä, jonka tunsin kerran", Brandon jatkoi ja Mariannen suupielet nytkähtivät ylöspäin. Hän tyrkkäsi drinkin miehen eteen ja mietti, minkä ikäinen tämä mahtoi olla. Ikäloppu, reilusti yli kolmenkymmenen ainakin.
   "Hyvää illanjatkoa teille", Marianne sanoi ja väläytti suloisimman hymynsä. Hän toivoi, että muut asiakkaat pitäisivät hänet kiireisenä loppuillan.

♦♦♦

Marianne oli juuri asettunut mukavasti läppärinsä ääreen, kun kuuli ovikellon soivan.
   "Viitsisitkö, Elinor?" Marianne huokaisi. Sisko oli ilmeisesti niin keskittynyt piirrokseensa, ettei kiinnittänyt mitään huomiota sen paremmin ovikelloon kuin sisareensa.

"Elinor?" Marianne yritti uudestaan, mutta sai vastaukseksi vain kärsimättömän ynähdyksen. Huokaisten uudelleen hän nousi itse avaamaan ovea.

Miehen piirteet olivat tutut, mutta kesti hetken ennen kuin Marianne tajusi, että heidän ovellaan seisoi Edward Ferrars.
   "Ööh, hei", Marianne sanoi aavistuksen yllättyneenä.
   "Hei, Marianne", Edward vastasi miltei yhtä hämmentyneenä. Marianne ei selvästikään ollut se, jota hän oli tullut tapaamaan.

"Onko Elinor kotona? Tulin vain tuomaan hänen sateenvarjonsa", Edward sanoi sitten ja hymyili. "Se unohtui häneltä viimeksi kun... Tai siis, voin minä antaa sen sinullekin, jos..."
   "Ei ei, tule sisään, ilman muuta!" Marianne huudahti ja hänen onnistui vain vaivoin kätkeä hymynsä. Vai että sateenvarjo.

Edward seurasi häntä sisälle ja asetti sateenvarjon huolellisesti nojaamaan vaatetelineeseen.
   "Elinor?" Marianne huikkasi. "Edward on täällä. Hän tuli tuomaan sateenvarjoa", Marianne ilmoitti leveästi hymyillen ja piti huolen siitä, että painotti viimeisiä sanoja oikealla tavalla.

Kuullessaan Edwardin nimen Elinor käännähti ympäri ja kiepahti nopeasti pois piirustuspöytänsä äärestä.
  "Ai Edward, hei", Elinor tervehti ja sipaisi karanneen suortuvan korvansa taakse.

Marianne tiesi, että olisi ollut kohteliasta painua taka-alalle ja jättää toiset kahden kesken, mutta uteliaisuus vei voiton. Elinor oli maininnut tapaamisestaan Edwardin kanssa, mutta kieltänyt, että heidän välillään olisi mitään muuta kuin ystävyyttä. Ilme Elinorin kasvoilla kertoi kuitenkin muuta.

Niinpä Marianne oli selailevinaan Facebook-sivujaan mahdollisimman huomaamattomasti kuunnellen toisella korvalla, kun Elinor ja Edward vaihtoivat pikaiset kuulumiset ja Elinor kiitteli palautetusta sateenvarjosta. Edward näytti tutkailevan seinälle ripustettuja piirustuksia.

"Ovatko nuo sinun tekemiäsi?" hän kysyi.
   "Kyllä, ovathan ne", Elinor vastasi vaatimattomasti.
   "Oikein hienoja", Edward totesi. Elinor kiitteli lämpimästi. Marianne kohotti kulmiaan niin, etteivät toiset huomanneet. Sitten Edward pahoitteli joutuvansa lähtemään niin pian, mutta vihjasi kierrellen, että toivoi tapaavansa Elinorin uudelleen.

Kun ovi oli sulkeutunut Edwardin perässä, Elinor kääntyi katsomaan sisartaan.
   "Mitä?" hän kysyi nähtyään Mariannen ilmeen.
   "Ei mitään", Marianne sanoi vältellen.

"Sano nyt vain, kun olit jotain sanomassa", Elinor kehotti ja istuutui nojatuoliin.
   "Niin... Onko Edward sinusta erityisen mielenkiintoinen?"
   "Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä vain, ettei hän ei taida ymmärtää taiteen päälle", Marianne totesi. "Kuulithan sinä äsken itsekin, miten tylsästi hän puhui sinun töistäsi. Hän ei ymmärtänyt niistä mitään, sen kuuli hänen äänestään. Hän ei osannut ollenkaan arvostaa niitä, eikä ymmärrä miten lahjakas sinä olet."
   "Vai olet sinä tuota mieltä", Elinor sanoi hieman kylmäkiskoisesti.
   "Minusta hän on vain vähän.. yksitoikkoinen."

"Yksitoikkoinen?" Elinor toisti ja hänen äänensävynsä kylmeni lisää. "Edward ei näytä tunteitaan kovin avoimesti, ja hän on ehkä vähäsanainen, mutta se ei tarkoita, ettei hän osaisi arvostaa asioita. Minä pidän siitä, ettei hän tuhlaa sanojaan vähäpätöisiin kehuihin ja merkityksettömään kaunopuheeseen. Sinä olet niin kamalan tarkka vaatimuksissasi, jotka muiden pitäisi täyttää. Olen pahoillani, mutta tuskin tulet tapaamaan ketään niin täydellistä."

Marianne hätkähti. "Anteeksi, Elinor, en missään nimessä tarkoittanut loukata häntä. Olen pahoillani, en ajatellut, mitä sanoin."
   "Niin, et sinä aina ajattele", Elinor hymähti ja hänen ilmeensä leppyi. "Mutta älä huoli, tiedän ettet tarkoittanut mitään pahaa. Kaikki eivät vain ole niin impulsiivisiä kuin sinä."
   "Tiedänhän minä sen. Edward on kuitenkin mitä hyväsydämisin ja kohteliain ihminen, ja tarkoitan sitä todella", Marianne sanoi vilpittömästi.

"Oletko sinä rakastunut häneen, Elinor?" Marianne kysyi pienen tauon jälkeen. Elinor punnitsi sanojaan ja vastasi sitten: "En kiellä, ettenkö pitäisi hänestä, hän on hyvin miellyttävä ja ystävällinen. Kunnioitan häntä kovasti, pidän häntä suuressa arvossa."
   "Pidät arvossa? Kunnioitat?" Marianne puuskahti epäuskoisena. "Voi, Elinor! Kylmäsydäminen Elinor! Lupaa minulle, ettet enää ikinä käytä noita sanoja, kun puhut hänestä!"
    Elinor ei voinut olla nauramatta. "Usko tunteistani häntä kohtaan mitä haluat, mutta älä luulekaan, että meidän välillämme olisi muuta kuin ystävyyttä."

♦♦♦

Marianne havahtui huomatessaan, että oli jäänyt tuijottamaan kalapuikkovaihtoehtoja mitään näkemättömin silmin. Hän nappasi ensimmäisen käteensä osuvan paketin ja sulki kylmäkaapin oven. Sinä olet niin kamalan tarkka vaatimuksissasi, jotka muiden pitäisi täyttää.
   Sisaren sanat kaikuivat hänen mielessään. Ehkä Elinor oli oikeassa. Vaikka Marianne oli vasta kahdenkymmenenyhden, hän oli vaipunut toivottomuuteen. Hän uskoi olevansa tuomittu yksinäisyyteen koko loppuelämäkseen.
   Olen pahoillani, mutta tuskin tulet tapaamaan ketään niin täydellistä.

Jopa Elinor oli tavannut jonkun. Väitti tämä mitä tahansa tunteistaan Edwardia kohtaan, Marianne saattoi arvata asioiden oikean laidan.
    Lumihiutaleet tarrautuivat Mariannen hiuksiin, kun hän astui ulos marketin ovesta.

Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli jäätynyt. Kun Marianne astui jäätyneelle kiveykselle, saappaan korko luiskahti ja hän menetti tasapainonsa. Silmänräyksessä hän tömähti kipeästi jäiseen maahan.

Marianne kampesi itsensä manaillen istumaan. Ostokset olivat sentään säilyneet ehjinä. Hän kohotti kasvonsa, ja huomasi kiillotetun kenkäparin edessään. Voi miten hienoa, Marianne ajatteli happamasti.
   "Oletteko kunnossa?"

Marianne mutisi kiusaantuneena myöntävän vastauksen ja nousi seisomaan pyyhkien lunta takistaan. Mies kiirehti auttamaan häntä ostosten kanssa.
   "Onneksi ei käynyt pahemmin", mies hymyili oikaistessaan selkänsä. Marianne hymyili pikaisesti vastaukseksi ja oli aikeissa ottaa ostoksensa mieheltä. Hymy vaihtui irvistykseen, kun hän siirsi painon oikealle jalalleen.

"Oletko varmasti kunnossa?"
   "Olen, olen, nilkka on vain nyrjähtänyt", Marianne tokaisi. "Mutta se ei haittaa, asun lähellä. Kiitos kovasti avusta."
   "Tuolla jalalla ei pitkälle kävellä", mies huomautti. "Pitäisikö minun kantaa teidät?" Hymy vaihtui ilkikuriseksi virnistykseksi. Mariannen sydän jätti lyönnin väliin. Hän pani merkille, miten komea mies oli.
   "Kiitos, mutta ei kiitos. Pärjään mainiosti", Marianne totesi kirpeästi ja otti yhden huteran askeleen, vain joutuakseen kohtaamaan miehen huvittuneen katseen.

♦♦♦

"Voitte jättää ne ostokset siihen pöydälle", Marianne sanoi ja istahti kivusta irvistäen sohvalle hieroen nilkkaansa. Hän ei oikeastaan pannut pahakseen, vaikka mies olikin vaatimalla vaatinut saada saattaa Mariannen kotiin asti.
   "Kiitos", Marianne sanoi tällä kertaa tarkoittaen sitä.

"Mielellänihän minä", mies hymyili.
   "Tuota.. Saako olla kahvia?"
   "Kiitos mielellään."

Marianne nilkutti viemään heidän takkinsa eteiseen ja laittoi sitten kahvin valumaan. Mies jäi seisoskelemaan olohuoneeseen ja tutkaili kiinnostuneena heidän kirjahyllyjään.

Kahvi valui Mariannen mieleen aivan liian hitaasti, mutta lopulta se oli valmista. He siemailivat kahvia hiljaisuudessa, jonka mies lopulta rikkoi.
   "Niin, emme ole kaiketi vielä ehtineet esittäytyä. Willoughby, ystävien kesken Will."
   "Marianne Dashwood."
   "Marianne, kaunis nimi. Voimme kai sinutella?"
   "Tietysti."

"Varsin viihtyisä asunto sinulla. Boheemia ja vintagea sekaisin, mielenkiintoista."
   "Kiitos. Asun tässä sisareni kanssa. Sisustimme yhdessä. Onhan tämä aika pieni, mutta sijainti on hyvä", Marianne selvitti.
    "Niin, se on tärkeää. Tänäpäivänä kaupunkiasuntojen saaminen ei ole ollenkaan niin helppoa", Willoughby totesi keskustelusävyyn.
    "Totta. Eräs sukulaisemme vuokrasikin tämän meille."

"Merkillistä miten paljon asunto kertoo omistajastaan. Onneksi et ole käynyt minun luonani", Willoughby vitsaili saaden Mariannen nauramaan. "Samaa voisi sanoa kirjahyllyistä. Satuin tuossa huomaamaan teidän omanne, joka on melkoisen laaja. Harrastatko kirjallisuutta?"
   "Itse asiassa kyllä", Marianne sanoi ja innon pilkahdus syttyi hänen silmiinsä. "Runoja erityisesti."
   "Niinkö? Panisitko pahaksesi, jos katsoisin tarkemmin?"

He siirtyivät kirjahyllyjen luo ja Marianne esitteli heidän vaatimatonta kokoelmaansa. Willoughby oli kuitenkin ilmeisen vaikuttunut näkemästään.

Will osoitti yhtä kirjoista. "Tuo on suosikkini. Tunnetko sen? 'Ruislinnun laulu korvissani'", Willoughby siteerasi.
    "'Tähkäpäiden päällä täysi kuu'", Marianne jatkoi. "Kaikkihan tuon osaavat."
    "Vai niin? Keksitkö jonkun paremman?"
    "Takuulla", Marianne otti haasteen vastaan. "'Kesäpäivään vertaisinko sinua?'"
    "'Olet suloisempi, tyynempi; tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuuhun ja kesän laina kestää liian lyhyeen.' Shakespearea. Miten omaperäistä", Willoughby hymähti.

"Hyvä on, herra kaikkitietäjä", Marianne irvisti. "Pistä paremmaksi."
   "Mielelläni. Toivottavasti Keats on tuttu."
   "Totta kai on."
   "'Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises'", Willoughby lausui katsoen Mariannea silmiin.
   "'Niin liikkumaton silmäs loisto on'", Marianne vastasi ja tunsi punan kohoavan poskilleen.

"Hyvä on, sovimmeko aselevon?" Willoughby nauroi.
   "Toistaiseksi", Marianne vastasi hymyillen.
   "Sinä taidat olla oikea monilahjakkuus", mies sanoi ja nyökäytti päätään pianoa ja piirustuspöytää kohti.
   "En sentään. Elinor piirtää, minä soitan ja laulan."
   "Sepä hauskaa. Piano on nimittäin minullekin tuttu soitin."
   "Niinkö?" Marianne huudahti ja innostus hänen sisällään kasvoi kasvamistaan. Oliko tämä mies todellinen? Vai oliko hän lyönyt päänsä kaatuessaan?

Keskusteltavaa riitti pitkälle iltapäivään, kunnes Willoughby huomasi viipyneensä jo kaksi tuntia kauemmin kuin oli aikonut. Hän lähti, mutta ennen sitä he vaihtoivat puhelinnumeroita. Marianne sulki oven miehen jäljessä ja nojasi siihen hymy huulillaan. 
   "'Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises...'"

♦♦♦

"... ja sitten hän lateli säkeet ulkomuistista.."
   Kylpyhuoneen ovi oli auki, ja puhdistaessaan meikkejään Elinor kuuli, kuinka Marianne käveli edestakaisin olohuoneessa.
   "...ja kuulemma soittaa pianoakin, voitko kuvitella?"
   "Sinä vaikutat hieman kiihtyneeltä."
   "Minä voin mainiosti."

Marianne ilmestyi kylpytakissaan makuuhuoneen ovelle, kun Elinor levitti yövoidetta kasvoilleen.
   "Selitä uudestaan, miten hän oikeastaan päätyi tänne?" Elinor kysyi. Hän ei ollut aivan pysynyt Mariannen tarinan perässä.

Marianne kertoi kuinka oli liukastunut kadulla. Elinor kuunteli tarinaa huvittuneena.
   "Ja sitten hän - mitä sinä naurat? - sitten hän kysyi, pitäisikö hänen kantaa minut!"
   "Entä", Elinor kysyi nauraen nyt ääneen, "mitä sinä vastasit?"
   "Sanoin tietenkin ei! Ei tässä nyt sentään missään Jane Austenin romaanissa olla, herranen aika!"

♦♦♦

Kolmannen osan loppu. Hitto mikä homma noitten runositaattien etsimisessä oli! Joudun myöntämään, etten ole yhtä sivistynyt kuin Marianne ja Willoughby, enkä osannut ladella säkeitä ulkomuistista :D Mutta siis. Kommenttia on suotavaa jättää, ne ovat hunajaa minulle. :)
   Viettäkää hyvä pääsiäinen! ♥