Osa 7. Iske kovemmin puukko mun rintaan

Uusi osa, jo seitsemäs! Sain kuin sainkin tämän valmiiksi ennen joulua. Edistyy edistyy.

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Marianne otti Willoughbyn yllättävän lähdön raskaasti, ja jätti jopa menemättä töihin.Mies ei ollt ottanut mitään yhteyttä, eikä Marianne saanut häntä kiinni edes puhelimella. Elinor oli huolissaan sisarestaan, muttei tiennyt mitä olisi tehnyt.
   Middletonit kutsuivat sisarukset jälleen kerran kyläilemään, mutta tällä kertaa Elinor joutui menemään yksin. Hänet esiteltiin Maryn serkuille, Lucy ja Anne Steelelle. Rouva Jennings vihjaili Elinorille Edward Ferrarsista, minkä Lucy pani merkille. Kävi ilmi, että Edward ja Lucy tuntevat toisensa.
   Elinor ilmaisi Chris Brandonille huolensa sisarestaan. Marianne piristyi, kun rouva Jennings kutsui sisarukset mukaansa Devon Lakeen, jonne Willoughbykin oli lähtenyt. Elinor ja Marianne tapasivat Steelejä, ja Lucy kertoi olevansa kihloissa Edwardin kanssa.

♦♦♦

Osa 7. Iske kovemmin puukko mun rintaan

♦♦♦    

Rouva Jennings oli nukahtanut takapenkille. Autossa oli hiljaista, ainoastaan mottorin tasainen hyrinä ja radiossa laulavan Diana Rossin hypnoottinen ääni säestivät pilvistä iltapäivää.

Elinor katseli Mariannea, joka hymyili itsekseen ja hyräili radion mukana: "Upside down, boy, you turn me inside out..." Siitä asti kun he olivat sopineet lähtevänsä Devon Lakeen hän oli vaikuttanut huomattavan iloiselta.

 Elinor ei ollut kertonut hänelle Edwardista ja Lucysta. Marianne oli ollut viime aikoina niin tasapainoton, ettei Elinor ollut viitsinyt vaivata häntä asialla, ei nyt kun sisko oli pitkästä aikaa hyvällä tuulella.
   Hän joutui tukahduttamana huokauksen ja käänsi katseensa ohilipuviin puihin.

Eikä sitä paitsi ollut mitään mitä Marianne olisi voinut tehdä. Elinor yritti itsekin olla ajattelematta koko asiaa, joskaan hän ei ollut tähän mennessä onnistunut siinä kovin hyvin.

♦♦♦

Marianne oli jo niin tottunut vastaajan ääneen, että hän oli pudottaa puhelimen, kun luuri tällä kertaa nostettiin toisessa päässä.
   "Haloo?" sanoi Willoughby ja Mariannen henki salpautui. Oli niin kauan siitä kun hän oli viimeksi kuullut tämän äänen.
   "Hei, minä tässä", Marianne sanoi yrittäen kasata ajatuksiaan.
   "Marianne?"

"Niin." Marianne käveli hajamielisesti edestakaisin rouva Jenningsin puutarhassa. "En ole kuullut mitään sinusta, ja ajattelin jos -"

   "Olen pahoillani, minun on pitänyt soittaa sinulle."
   "Will, onko kaikki kunnossa?"  

"Kaikki on hyvin. Tai.. tilanne on vähän mutkistunut. Minun täytyy viipyä täällä vielä jonkin aikaa."
   "Mitä sinä tarkoitat? Mikä tilanne? Meidän tilanne?"
   "Tätä on hankala selittää puhelimessa."
   "Will minä olen -"  
   "Selvitetään asiat sitten, kun olen palannut."
   Mitkä asiat, selvitetään mitä?

"Will, minä -"
   "Olen pahoillani." Puhelu katkesi.
   " - olen Devon Lakessa."

♦♦♦

Unohda jo koko asia! Elinor hoki hokemasta päästyään. Sitä paitsi Lucy on ollut kuvioissa kauan ennen sinua, he ovat olleet kihloissakin jo yli vuoden. Sinä se tässä olet toinen nainen. Elinor karkotti ajatuksen mielestään. Miksi sinä olet olevinasi kuin joku petetty rakastaja? Sinun ja Edwardin välillä ei koskaan tapahtunut mitään! 

"Elinor, kuunteletko sinä?"
   "Tietenkin", Elinor vastasi automaattisesti, vaikkei hän ollut kuullut ollenkaan, mitä hänen sisarensa oli juuri sanonut. Marianne oli istahtanut kylpyammeen reunalle katselemaan Elinorin laittautumista. Rouva Jennings oli mennyt tapaamaan ystäväänsä, ja sisarukset olivat päättäneet lähteä ulos syömään.

"No, miltä se sinusta vaikuttaa?" kysyi Marianne.
   "Vaikea sanoa..."
   "Niin, niin minustakin."
   "Mitä hän siis tarkalleen sanoikaan?"

"Will? No ei paljoa", Marianne tuhahti. "Jotain jostain tilanteen selvittämisestä, ja ettei hän voi vielä palata."
   Elinor rypisti kulmiaan. "Eikö hän siis kertonut, minkä takia hänen piti lähteä tänne?"
   "Ei halaistua sanaa. Hänellä tuntui olevan kova kiire lopettaa se puhelu. En ehtinyt edes kertoa hänelle, että mekin olemme Devon Lakessa."

"Hän kuulosti niin.. omituiselta. Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa. En ymmärrä miksei hän voi kertoa minulle!" Marianne sanoi epätoivoa äänessään. "Minkälainen suhde on sellainen, jossa toiseen ei voi luottaa?"

Sana "suhde" särähti Mariannen omaankin korvaan. Totuus oli, etteivät he olleet koskaan puhuneet tulevaisuudestaan, eivät olleet koskaan luvanneet toisilleen mitään. Epäilys kalvoi Mariannen mieltä, oliko hän itse tulkinnut kaiken väärin? Hän pudisti vaistomaisesti päätään, kuin karistaakseen asian mielestään. Varmasti kaikki selviäisi aikanaan.

♦♦♦

Elinor näki heidät ensin, melkein heti kun he olivat astuneet ravintolan puolelle. Marianne ei ollut huomannut mitään, ja Elinor yritti keksiä jotain pelastakseen tilanteen. Samassa oli kuitenkin liian myöhäistä.

Näky sai Mariannen pysähtymään niille sijoilleen. Nurkkapöydässä istuvasta miehestä ei voinut erehtyä, hän olisi tuntenut Willoughbyn vaikka unissaan. Ja hänen seurassaan oli nainen. Mariannesta tuntui, että hänen sydämensä muuttui painavaksi kuin kivi ja putosi rinnasta kylmäksi möykyksi hänen vatsaansa.
   "Lähdetään", sanoi Elinor hiljaa. "Tule, lähdetään."
   "Ei", Marianne vastasi lujasti. Ennen kuin hänen sisarensa ehti estää, hän lähti kävelemään kohti nurkkapöytää, ja jokainen askel oli edellistä päättäväisempi ja raivokkaampi, eikä olisi ollut ihme, jos hänen korkonsa olisivat painuneet lattiasta läpi. Elinor ei voinut muuta kuin lähteä hännen peräänsä.

Tuntiessaan jonkun lähestyvän Willoughby käänsi katseensa ja hänen silmänsä laajenivat sekunniksi yllätyksestä, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tulkitsemattomaksi.

"No mutta hei! Mikä sattuma, että tapaamme täällä!" Marianne huudahti hymyillen hunajaiseksi, ja hänen äänensä oli niin vaarallinen, että Elinor alkoi entistä kuumeisemmin miettiä ulospääsyä tilanteesta, jonka hän ei soisi alkavankaan.
   "Tosiaankin. Mikä teidät tänne tuo?" sanoi Willoughby ja hänen äänensä oli täysin tyyni.
   Marianne nauroi liioitellusti. "Voisin kysyä samaa sinulta!"

Hän kääntyi katsomaan Willoughbyn seuralaista. Nainen oli sievä ja nuori, tuskin kahtakymmentä vanhempi, ja hän hymyili aavistuksen hämmentyneesti.
   "Mutta kukas tämä pikku ystäväsi on?" Marianne kysyi, ja hänen äänensä nousi oktaavin korkeammaksi huomatessaan sormuksen kimaltelevan naisen vasemmassa kädessä.

Willoughby nousi seisomaan ja nainen seurasi hänen esimerkkiään.
   "Tässä ovat Marianne ja Elinor Dashwood", Willoughby esitteli pakottautuen hymyilemään.
   "Hauska tavata, olen Lizzie, Lizzie Williams", nainen sanoi ja naurahti sitten. "Tai siis tuleva Lizzie Willoughby. Menimme itse asiassa juuri kihloihin."

"Oi, mutta olisit kertonut että olet menossa naimisiin!" Marianne huudahti. "Onneksi olkoon! Täälläkö sinä häntä kosit? Onpa romanttista! Pidättekö häätkin täällä?"
   Willoughbyn hymy muuttui yhä väkinäisemmäksi. "Emme aio pitää juhlia."
   "Entäs miten te tunnette?" kysyi Willoughbyn morsian.

"Dashwoodit ovat ystäviäni Bartonista", Willoughby sanoi,
   "Oikein läheisiä ystäviä", Marianne sanoi makeasti. "Me olemme jopa maanneet yhdessä", hän sihahti, niin että vain Willoughby kuuli.

"No Marianne, siitä on jo aikaa ja tiedämme, ettei se merkinnyt mitään", Willoughby vastasi yhtä hiljaa, ja olisi yhtä hyvin voinut iskeä Mariannea puukolla.

"Meidän täytyy valitettavasti lähteä nyt", Marianne sanoi, sillä hän tunsi, ettei kestänyt enää kauempaa, eikä hänellä ei ollut aikomustakaan itkeä Willoughbyn nähden "Kaikkea hyvää teille!" hän lisäsi yrittäen pitää värisevän äänensä mahdollisimman sokerisena. Hän kääntyi poispäin juuri ajoissa, tuntien kuumien ja hyvin kirvelevien kyyneleiden polttelevan silmiään.

♦♦♦

"M-minkälainen id-idiootti minä.. minä oikein o-olen! Minä, minä.. inhoan häntä, j-ja inhoan itseäni!"

Elinor ei osannut sanoa mitään, mikä olisi tehnyt Mariannen olon paremmaksi, joten hän vain silitti hiljaa tämän hiuksia. Marianne nieleskeli.
   "Minun olisi p-pitänyt tajuta... Koko sen ajan.. S-sinäkin pidät minua t-typeränä kun en -"

"En tietenkään pidä, älä sano noin."
   "Koko ajan m-minä.. Minä olin.. Eikä se merkinnyt hänelle mitään!" Marianne parkaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Sitten oli pitkän aikaa hiljaista.

Lopulta Marianne kohottautui istumaan ja pyyhki poskiltaan kyyneliä ja levinnyttä ripsiväriä.
   "Sinä.. sinä voit mennä jo nukkumaan. Käyn pesemässä kasvoni ja...", hänen äänensä hiipui.
   "Oletko varma?"
   "Kyllä.. kyllä tämä tästä", Mariane yritti sanoa, mutta samassa hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä.

Hän nojasi päätään seinään ja kuiskasi: "Minä en koskaan rakasta ketään niin kuin häntä."

♦♦♦

Jos Marianne olikin ollut alamaissa ennen Devon Laken matkaa, se ei ollut mitään hänen nykyiseen mielialaansa verrattuna. Hän poistui harvoin makuuhuoneesta, jos edes viitsi nousta sängystä ylös. Töissäkään Marianne ei ollut käynyt aikoihin, eikä häntä sinne varmaan enää haluttukaan. Useimmat päivät hän vietti tuijottamalla ikkunasta vastapäisiä taloja ja katuja reunustavia puita ja ihmisiä, jotka kävelivät alhaalla kiireisesti sivuilleen vilkuilematta.

Elinor ei tiennyt mitä tehdä. Hän tiesi kyllä, mikä Mariannea vaivasi, ja hän myös tiesi, että Mariannella oli tapana reagoida asioihin voimakkaasti. Silti häntä ahdisti, kun hän tiesi ettei voinut auttaa. Marianne ei liiemmin halunnut puhua, ja silloinkin kun Elinor sai hänestä muutaman sanan irti, se näytti vain pahentavan hänen oloaan.

Elinor painoi omat murheensa taka-alalle, ja hän olisi saattanut jopa pystyä unohtamaan ne, ellei Lucy olisi saanut päähänsä, että he kaksi olisivat hyviäkin ystäviä.

Lucy soitteli ja pyysi Elinoria usein lounaalle tai kahville kanssaan, ja hän oli kuitenkin omalla tavallaan ihan mukava, eikä Elinor kehdannut kieltäytyäkään. Lucy oli ilmeisen helpottunut saatuaan jaettua salaisuutensa jonkun kanssa. "Kivi vierähti sydämeltä", niin kuin hän itse oli sanonut.

Ja nyt Lucy halusi koko ajan puhua Edwardista, ja sitä Elinor ei meinannut kestää.

Niin kuin sinäkin päivänä.
   "Ja hänen perheensä!" Lucy vaikeroi. "Minä olen tavannut heidät vain muutaman kerran, ja he tuntuivat inhoavan minua. Eivätkä he vielä edes tiedä, että olemme kihloissa!"
   Elinor ei voinut olla tuntematta pientä vahingonilon pistoa. Ei sillä, inhosivathan Ferrarsit häntäkin.

"Heidän takiaan me silloin päätimmekin pitää koko jutun salassa", Lucy jatkoi. "Edward oli sitä mieltä, että he eivät hyväksyisi asiaa. Ei hän tietenkään minua tarkoittanut! Vaan hän puhui kihlautumisesta yleensä. Hänen äitinsä haluaisi valita Edwardille puolison. Voitko kuvitella!"
   "En suoraan sanottuna ole yllättynyt", Elinor totesi. "Tunnen rouva Ferrarsin. Mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti, he kohtelevat kaikkia huonosti. Kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella."

♦♦♦

Elinor oli yksin kotona eräänä iltana, kun hän kuuli ovikellon soivan. Marianne oli valittanut päänsärkyä, ja Elinor oli saanut tämän suostuteltua lähtemään apteekkiin, ajatellen, ettei siskolle olisi pahaksi käydä välillä ulkona.

Elinor meni avaamaan oven, ja yllättyi nähdessään Chris Brandonin seisovan sen takana.
   "Hei", Elinor vastasi hänen tervehdykseensä, "kuinkas sinä täällä?"
   "Toivottavasti en häiritse", Brandon sanoi syvällä äänellään, "haluaisin puhua kanssasi, jos se vain sopii."
   "Totta kai, tule sisään. Laitoin juuri kahvin valumaan, otatko?"
   "Kiitos."

"Onko sisaresi kotona?" Brandon kysyi, kun he olivat asettuneet istumaan.
   "Ei, hän lähti käymään ulkona."
   "Hänestä minä oikeastaan halusin puhua."

"Mariannesta?" kysyi Elinor hämmästyneenä.
   "Niin. Sinä tunnuit viimeksi olevan melko huolissasi hänestä."
   "Myönnän sen. Ja nyt kun hän -"
   "Minä tiedän. Rouva Jennings kertoi, että hän ja Willoughby erosivat."

Tietysti kertoi, Elinor tuhahti mielessään. "Hän on ollut sen jälkeen.. No, ei oikein oma itsensä."
   Brandon nyökkäsi. "Minun on kerrottava sinulle eräs asia siitä miehestä."

♦♦♦

Seitsemännen osan loppu. Vähiin käy. En ole vielä aivan varma, kuinka monta osaa tästä vielä tulee, mutta puolen välin ohi ollaan kuitenkin jo menty! Seuraava osa ilmestynee ensi vuoden puolella.

Hyvää joulua kaikille! ♥