perjantai 30. kesäkuuta 2017

Osa 9. Jos vain oisit aina rinnallain

Kesäkuun puolella juuri ja juuri!

Aiempien osien kuvien kanssa on hieman ongelmia. Ilmeisesti olen ylittänyt Photobucketissa varastotilani, eivätkä kuvat näy kunnolla. Yritän korjata asiaa, jos ei muuten niin siirtämällä kuva kerrallaan kuvat photarista koneelle ja takaisin blogiin (jee....). Enpä tiedä lukeeko noita vanhoja osia kukaan, mutta. Näyttää muuten joillain muillakin olleen samaa ongelmaa?

Ok let's cut the crap - lukemaan!

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Chris Brandon tuli tapaamaan Elinoria, ja kertoi menneisyydestään, jossa myös Willoughby oli osallisena. Brandon oli rakastanut Eliza Williams -nimistä naista, joka kuoli nuorena. Vuosia myöhemmin Willoughby saattoi Elizan tyttären raskaaksi, ja sitten hylkäsi tämän. Myös Marianne sai kuulla tarinan, mikä järkytti häntä vain lisää.
   Elinor tapasi sattumalta velipuolensa Johnin, joka kutsui siskokset illalliselle. Myös Steelet oli kutsuttu, mistä Lucy päätteli olevansa Ferrarsien suosiossa, vaikka tosiasiassa Fanny halusi vain piikitellä Elinoria. Kiusallisen vierailun kruunasi Anne Steele, joka paljasti vahingossa Edwardin ja Lucyn kihlauksen.
   Mariannen ahdistukselle ei tuntunut näkyvän loppua. Eräänä iltana Brandon yllätti hänet ulkoa, ja Marianne avautui hänelle ahdistuksestaan nukahtaen lopulta tämän syliin.

♦♦♦

Osa 9. Jos vain oisit aina rinnallain





























♦♦♦

Marianne heräsi siihen, että aurinko lämmitti hänen selkäänsä. Hän raotti aavistuksen verran silmäluomiaan ja huomasi nukahtaneensa olohuoneeseen. Toinen käsi oli puutunut, hän oli ilmeisesti nukkunut sen päällä.



Marianne avasi silmänsä kokonaan. Hän tunnusteli oloaan ja huomasi sen olevan oudon levollinen. Epämukavasta sohvasta huolimatta hän ei ollut nukkunut niin hyvin aikoihin.



Lämmin suihku paransi hänen oloaan entisestään. Muistaessaan Brandonin ja edellisen illan tapahtumat häntä nolotti ja huvittikin vähän, mutta päällimmäisenä tunteena oli suuri helpotus. Kuin raskas taakka olisi pudonnut, tai pikemminkin otettu posi hänen selästään.



Aurinko paistoi todella kirkkaana sinä päivänä.



Kävellessään olohuoneeseen Mariannen silmät osuivat pianoon, pianoon, johon hän ei ollut koskenut moneen kuukauteen. Ei Willoughbyn jälkeen. Hän istuutui sen ääreen hyvin hitaasti.



Marianne laski kätensä koskettimille ja antoi niiden levätä siinä, tunnustellen. Piano oli kerännyt hieman pölyä. Kädet tuntuivat kankeilta. Varovasti hän painoi ensin yhden, sitten toisen koskettimen alas, ja sävelet kulkeutuivat ilmoille ensin hiljaa, sitten voimistuen ja täyttäen lopulta koko huoneen.
   "Luulin näkeväni unta, mutta se oletkin sinä, joka soittaa."

Elinor oli avannut makuuhuoneen oven niin hiljaa, ettei Marianne ollut kuullut sitä. Hän hätkähti kuullessaan sisarensa äänen ja musiikki katkesi.
   "Niin, minä... Minusta tuntui siltä", Marianne sanoi hitaasti. Elinor nyökkäsi hymyillen ja istuutui.


"Sinä näytät voivan paremmin", hän sanoi.
   "Paremmin kuin pitkään aikaan."
   "Se on hyvä kuulla. Olit nukahtanut sohvalle kun tulin, mutten viitsinyt herättää."
   "Ei se mitään, nukuin oikein hyvin", Marianne sanoi. Brandon oli ilmeisesti lähtenyt ennen Elinorin tuloa, onneksi. "Miten päivällisillä sujui?"
   Elinorin ilme valahti. "Totta puhuen ei kovin hyvin."



Ja hän kertoi Mariannelle kaiken Edwardin ja Lucyn kihlauksesta alkaen. Marianne oli enemmän kuin hämmästynyt.
   "Että mitä! Lucyn kanssa? Kuinka kauan?"
   "Muutaman vuoden kaiketi", Elinor huokaisi.
   "Mutta minä luulin että hän ja sinä -" Marianne tajusi lopettaa ajoissa. "Voin uskoa, etteivät Ferrarsit ottaneet sitä kovin hyvin."



Marianne oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: "Mikset sinä.. kertonut minulle aikaisemmin?"
   "En tiedä", Elinor huokaisi. "En viitsinyt vaivata sinua, kun sinä olit.."



Marianne käänsi katseensa pois häpeillen. Hän oli ollut niin syvällä omissa ajatuksissaan, että oli laiminlyönyt Elinorin ja kaiken muunkin aivan täysin. Elinorin oli täytynyt kärsiä yhtä lailla kuin hänenkin.
   "Olen kamalan pahoillani. Jos olisin tiennyt.. Minä olen.. olen ollut.."



Elinor nousi ylös ja veti sisarensa halaukseen.
   "Älä siitä huolehdi", hän sanoi. "Kaikki kääntyy vielä hyväksi." Marianne vastasi halaukseen lujasti.

♦♦♦

"Edward, ole nyt järkevä", rouva Ferrars vetosi. "Ymmärräthän sinä itsekin -"
   "Tästä ei enää keskustella", Edward sanoi kiristellen hampaitaan. "Minä en aio jättää Lucya."



Rouva Ferrars alkoi menettää malttiaan. "Lucy Steele, Edward, todellako? Kuuntele nyt tarkkaan. Sinä et hänen kanssaan naimisiin mene."
   "Kuuntele itse itseäsi, äiti", Edward tokaisi ja hänenkin äänenvoimakkuutensa alkoi nousta. "Et sinä voi minun puolestani tehdä tällaista päätöstä, minä olen aikuinen ihminen."
   "Vai aikuinen! Sinä olet ollut kaksi vuotta salaa kihloissa, ja minä saan kuulla siitä Anne Steeleltä kesken illalliskutsujen."



"Ja vieläkö ihmettelet, miksi en kertonut!"
   "Et uskaltanut!" rouva Ferrars tuhahti. "Voi voi, et sinä taida häntä paljoakaan rakastaa."
   "Minä en jätä häntä! En kahden vuoden jälkeen! En voi tehdä sitä hänelle!" Edward huusi nyt suoraa huutoa.



"Äidillesi et puhu tuohon sävyyn!" rouva Ferrars huusi menettäen itsehillintänsä. "Olkoon sitten! Olkoon niin! Tee kuten haluat!" Hän veti syvään henkeä ja jatkoi sitten rauhallisempaan, mutta hyytävän kylmään sävyyn: "Mutta älä odota, että minun rahani jäävät sille luntulle. Robert saakoon sinun osuutesi. Minä jätän sinut perinnöttömäksi."



"Hyvä! Varsin hyvä niin!" Edward huusi, kääntyi kannoillaan ja harppoi ulos huoneesta.
   "Äläkä käännä selkääsi minulle!"
   "Tämä asia on loppuunkäsitelty."

♦♦♦

Elinor oli luonnostelemassa, kun ovikello soi.
   "Unohti varmaan avaimet..", hän mutisi itsekseen meneessään avaamaan. Marianne oli lähtenyt oma-aloitteisesti kaupungille, mistä Elinor oli enemmän kuin huojentunut. Ovikello piraht uudestaan vaativammin. "Tulen, tulen!"



Ovella ei kuitenkaan ollut Marianne. Elinorin käsi pysähtyi kesken liikkeen. Hetkeen hän ei osannut muuta kuin tuijottaa.
   "Sinä! Mitä sinä täältä haluat?" hän sai lopulta sihahdettua.



Ovella seisoi Willoughby, kaikista maailman ihmisistä se, jonka Elinor viimeiseksi halusi nähdä.
"Minä", sanoi Willoughby hymyillen puolittain vinosti, puolittain surumielisesti. Hän huojui hieman seisoessaan ja hänen silmänsä olivat sameat. Elinor epäili hänen juoneen. "Minun täytyy nähdä hänet."
   Elinorin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kenestä Willoughby puhui. "Ei ole kotona", hän sanoi tylysti. "Ja luuletko, että minä antaisin sinun nähdä häntä, vaikka olisikin?"
   "Anna minun sitten puhua sinun kanssasi! Minun täytyy selittää eräs asia."



Jos Marianne olisi ollut kotona, Elinor ei missään nimessä olisi suostunut. Hän olisi mieluusti elänyt itsekin loppuelämänsä näkemättä Willoughbya enää, mutta pieni osa hänestä oli utelias kuulemaan, mitä miehellä oli sanottavaa, ja ennen kaikkea, miksi tämä ylipäänsä tunsi tarvetta selitellä. Ja, Elinor muistutti itseään, Mariannen ei tarvitsisi saada tietää.
   "No, etkö pyydä minua istumaan?" Willoughby sanoi ja päästi haukahdusta muistuttavan naurahduksen.



"En. Kerrot asiasi ja häivyt. Ja tarinasi on paras olla lyhyt, saat aikaa kolme minuuttia."
   "Hyvä on", Willoughby sanoi vakavoituen ja terästi katsettaan. "Ymmärrän varsin hyvin, jos hän ei halua enää tavata minua, mutta olen selityksen velkaa."
   "Sinä olet velkaa paljon enemmänkin! Marianne oli aivan sekaisin sinusta ja sinä leikit hänen tunteillaan. Ja sitten paljastuu, että sinulla on toinen, jonka kanssa olet menossa naimisiin -" Elinorin saarna keskeytyi, kun hän vilkaisi Willoughbyn vasenta kättä.




























Willoughbyn ilme synkkeni. "Lizzie.. vaimoni" - sana ei tuntunut sopivan hänen suuhunsa - "ja minä menimme naimisiin viime kuussa. En käytä sormusta", hän sanoi ykskantaan vastaukseksi Elinorin kysyvään ilmeeseen. "En halunnut naimisiin hänen kanssaan." Elinorin kulmat kohosivat.
   "Niinkö? Hänkö aseella uhaten sai sinut kosimaan?"
   "Tätini pakotti minut. Hän uhkasi tehdä minut perinnöttömäksi", Willoughby hymyili taas surullista hymyä. "Olen raukkamainen, mutta minkä minä sille mahdan. Mutta kun tapasin sisaresi, en ollut Lizzien kanssa."



"En ollut nähnyt Lizzietä pitkään aikaan. En ole ylpeä siitä miten kohtelin häntä... Mutta luulin, etten tapaisi häntä enää. Kunnes hän ilmestyi talvella tätini luokse Devon Lakeen."



"En ollut tuntea häntä, hän oli muuttunut niin. Ja hänellä oli lapsi mukanaan", Willoughbyn silmät sumenivat taas. "Eikä ollut epäilystäkään... Hän oli kertonut kaiken tädilleni, joka vaati, että menisimme naimisiin heti paikalla."
 
Elinorin silmät laajenivat, kun tarinan palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.
   "Minkä sinä sanoitkaan vaimosi nimeksi?" hän kysyi hitaasti.
   "Lizzie, Lizzie Williams. Hänen oikea nimensä on Eliza."
   "Eliza, äitinsä mukaan", Elinor sanoi enemmän itselleen kuin Willoughbylle.
   "Mitä?"


"Hän... Brandon - minä tiedän -", Elinor ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan. "Miten sinä saatoit!?" hän huudahti sitten. Willoughby hätkähti ja vetäytyi taaksepäin. "Hän oli, mitä, kahdeksantoista? Ja sinä vain jätit hänet ja - ja - nyt sinä tulet tänne kertomaan kuinka onneton olet! Mitä sinä oikein kuvittelet, että jätät vaimosi ja lapsesi ja Marianne palaa takaisin luoksesi? Hän kävi läpi helvetin sinun takiasi!"

Viimeiset sanat saivat Willoughbyn hätkähtämään. Elinor veti henkeä.
   "Anteeksi", hän sanoi rauhallisemmin, itsekin yllättyneenä omasta purkauksestaan. "On varmaan parasta, että..." Willoughby nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.


Elinor meni avaamaan oven hänelle. Willoughby oli jo käytävässä, kun hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi.    "Minä todella rakastin Mariannea", hän sanoi ilmeettömästi. Sitten hän kääntyi vielä kerran kannoillaan ja oli poissa.

♦♦♦

Elinor oli vaipunut niin syvälle ajatuksiinsa, että melkein säikähti kun hänen sisarensa astui ovesta sisään. Marianne puhui hyväntuulisesti jostain, mutta puheet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja Elinor myötäili tietämättä yhtään mistä oli kyse. Hän epäröi kertoa Willoughbyn käynnistä Mariannelle. Elinor oli suhtautunut varauksella sisarensa kohonneeseen mielentilaan, melkein kuin odottaen että tämän tasapaino järkkyisi taas.


Hän päätti kuitenkin, että olisi epäreilua pitää asiaa salassa.
   "Istuisitko alas, haluaisin puhua kanssasi", hän keskeytti Mariannen puhetulvan. Tämä istui kysyvän näköisenä sohvalle.
   "Onko jotain sattunut?"
   "Ei, ei.. Tai on."


Elinor veti syvään henkeä ja aloitti. Hän yritti puhua mahdollisimman lyhyesti ja niin, ettei Marianne saanut sanottua väliin mitään.

Kun Elinor lopetti, Marianne painoi päänsä käsiinä tietämättä mitä sanoa. Hän ei olisi halunnut kuulla edes miehen nimeä mainittavan, toisaalta hänen sisällään syttyi hetkellinen toivon kipinä, kaikki voisi taas olla kuten ennen, Willoughby oli sittenkin -

"Ei", hän sanoi ääneen ja kohotti katseensa Elinoriin, joka tuijotti häntä vaikeastitulkittava ilme kasvoillaan. Marianne kohottautui istumaan.


"Minä olen päättänyt päästä yli hänestä ja pääsenkin. Se mitä meillä oli.. No, on parempi että se päättyi. Jos hän halusi selitellä tekojaan, niin hyvä, annan hänelle vaikka anteeksikin, mutta nyt hän kuuluu menneisyyteen. "

♦♦♦



Elinor selaili hajamielisesti Facebookkia ja ohitti lomakuvat ja reseptivideot kiinnittämättä niihin sen enempää huomiota. Eräs kuva sai hänet kuitenkin pysähtymään ja päästämään epämääräisen älähdyksen.
   "Marianne!" hän huudahti sitten melkein hätäisesti.

Marianne ilmestyi hänen selkänsä taakse. "No?"
   "Katso tätä!" Marianne nojautui lähemmäs. Ruudulla näkyi kuva prameasta sormuksesta, joka kimalteli Lucy Steelen vasemmassa nimettömässä.
   "Oh.. Nytkö se on sitten..", Marianne mutisi.

Elinor nousi ja käveli ikkunalle. Hän soimasi itseään. Oliko hän puolittain toivonut, että Ferrarsit olisivat estäneet liiton, ehkä.
   "Kuuntele, mitä tässä lukee -"
   "Jos se on jotain imelää vaikeuksien voittamisesta, minä en ihan totta halua tietää."
   "Ei, kuuntele! Joku on kommentoinut "Onnea Lucy ja Robert" ja iso sydän perään."

Kesti hetken ennen kuin Elinorin aivot ymmärsivät sen mitä korvat olivat kuulleet. Hän kääntyi hitaasti katsomaan Mariannea.
   "Mitä sanoit?" Samassa puhelin pirahti soimaan kuin taikaiskusta.


Elinor nosti konemaisesti luurin korvalleen. "Haloo?"
   "Elinor? Tiedän, että sinulla ei ole mitään syytä haluta olla kanssani missään tekemisissä, mutta kysyn silti. Voimmeko tavata?"
   Elinor ei osaanut sanoa muuta kuin: "Edward."

Toisessa päässä oli hiljaista. "Niin", Edward sanoi ja kuulosti aavistuksen tuskaiselta. "Haluaisin puhua kanssasi." Elinor tunsi Mariannen katseen porautuvan niskaansa.
   "Hyvä on", hän sanoi puhekyvyn alettua palailla. "Puolen tunnin päästä?"
   "Sopii. Tavataan Keskuspuistossa."
   "Hyvä on."

"No?" Marianne tivasi, kun Elinor oli sulkenut luurin.
   "Se oli Edward", Elinor sanoi ilmeettömästi.
   "Ja?"
   "Tapaan hänet puolen tunnin päästä."
   "No mitä sinä sitten siinä vielä seisot!"

♦♦♦

"Kiitos, että tulit."

"Tietysti." Nyt kun Elinor katsoi Edwardia, tämä vaikutti jotenkin erilaiselta kuin ennen. Suoremmalta. "Sinä ja Lucy siis... Mitä tapahtui?"
   Edward hymyili katkerasti. "Kuten varmaan arvaat, äitini ei pitänyt ajatuksesta, mutta minä en suostunut jättämään Lucya, luoja tietää miksi. Äiti ei niellyt sitä niin helpolla. Hän muutti testamenttiaan siinä paikassa ja jätti minun osuuteni Robertille. Lucy kuitenkin sanoi minulle, ettei halunnut enää jatkaa, tarvitsi kuulemma taukoa... Ja kun seuraavan kerran näin hänet, hän ja Robert olivat alkaneet tapailla."

"Mitä! Ei voi olla totta!" Elinor ei voinut olla huudahtamatta.
   "Oikeastaan minä olin vain helpottunut. Minun olisi pitänyt jättää hänet aikoja sitten. Minä vain.. Kai se oli velvollisuudentuntoa tai jotain", hän huokaisi. "Ja kun asia tuli ilmi, tunsin etten voinut tehdä sitä hänelle kaiken sen salailun jälkeen." Hän vilkaisi Elinoria. "Sinä pidät minua varmasti typeränä."
   "En pidä", Elinor sanoi hitaasti. "Totta puhuen, olisin varmaan itsekin toiminut samoin, järkevää tai ei."


"No, nyt näyttää siltä, ettei äitisi vieläkään pääse eroon Lucysta", Elinor sanoi hymynkare suupielessään saaden Edwardin nauramaan. Sitten hän vakavoitui.
    "Sinä varmaan mietit, miksi aloin vältellä sinua", hän sanoi. "Pidin seurastasi, todella pidin. Mutta ajattelin... Olin Lucyn kanssa, enkä halunnut asioiden etenevän pidemmälle."

"Kyllä minä sitä ihmettelin", Elinor myönsi. "En oikein ollut varma mitä meidän välillämme oli."
   "En minäkään." He vaihtoivat hymyilevän silmäyksen.
   "Ehkä ei ole liian myöhäistä ottaa selvää", Elinor hymähti.
   "Aion tehdä nyt jotain todella uhkarohkeaa", Edward sanoi.

Ja ennen kuin Elinor ehti edes luoda häneen kysyvää silmäystä, Edward otti hänet syliinsä ja veti suudelmaan, hellään mutta päättäväiseen, johon Elinor vastasi täydestä sydämestään.

♦♦♦

Yhdeksännen osan loppu. Viimeistä osaa vaille olisi tämä stoori. Mielipiteitä? ♥