Osa 2. Alle mun sateenvarjon

Dashwoodin sisarusten tarina saa jatkoa. Toivottavasti tämä osa täyttää mahdolliset odotuksenne, vaikka sen pituus onkin viime osasta kuluneeseen aikaan verrattuna melko säälittävä. Parasta kai, etten pitkitä tätä enää yhtään. Lukemaan, olkaa niin hyvät!

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Päähenkilömme olivat velipuolensa Johnin ja Fanny Ferrarsin häissä. Sisarusten yleinen mielipide Ferrarseista ei ole erityisen myönteinen, mutta siitä huolimatta Elinor teki tuttavuutta Fannyn veljen Edwardin kanssa.
   Henry Dashwoodin, Elinorin ja Mariannen isän, kuoleman jälkeen perheen kotitalo Norland jäi Johnille ja Fannylle. Elinor ja Marianne sekä heidän pikkusiskonsa ja äitinsä joutuivat etsimään uudet asunnot.

♦♦♦

Osa 2. Alle mun sateenvarjon

♦♦♦        

"Hyvää huomenta rakkaat kuulijat, kuuntelette Barton City Stationin aamulähetystä! Minä olen Carson Stewart ja seurassanne kello yhdentoista uutisiin asti..."

"Kello on puoli yhhdeksän ja seuraavaksi soi Stupid Cupid."
   Puoli yhdeksän, ehtisi siis hyvin juoda kahvin ennen töihinlähtöä. Elinor kaatoi itselleen kupillisen hyräillen hajamielisesti kappaleen mukana. "Stupid Cupid, stop picking on me..."

Asetuttuaan mukavasti nojatuoliin hän maistoi kahvia ja irvisti. Hän oli taas keittänyt siitä liian laihaa. Makuuhuoneen ovi avautui narahtaen. Elinor toivotti sisarelleen hyvät huomenet.
   "Heräsithän sinäkin", hän hymyili.

 "Oli yövuoro", Marianne mutisi samealla aamuäänellä ja pyyhki hiuksia silmiltään. Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla, ja hän astui nopeasti matolle. "Ihmettelisit ennemmin, että olen ylhäällä näinkin aikaisin." 

   "Ei kai sinulla tänä iltana ole töitä?" 

   "Ei, vapaapäivä", Marianne vastasi oitis. "Kuinka niin?"

"Middletonit kutsuivat syömään", Elinor muistutti ja tyhjensi kahvikuppinsa lavuaariin.

   "Taasko?" Marianne voihkaisi. "Vastahan me muutama viikko sitten..."

   "Älä viitsi, John on vain.. ystävällinen", tummempi sisar sanoi. 

   "Pikemminkin suureellinen", Marianne tuhahti ja maistoi hänkin kahvia. "Aika laihaa", hän sanoi sitten. Elinor jätti kommentin omaan arvoonsa ja jatkoi: "Olisi epäkohteliasta kieltäytyä."

"Mutta tänään on perjantai!" Marianne protestoi. "Ja minun täytyy harjoitella..."

   "Siitä huolimatta. Kyllä meidän täytyy mennä. Vaikka Johnilla onkin vähän taipumusta liioitteluun..."

   "Mary kyllä tasapainottaa sitä piirrettä hänessä. Vähäeleisempää ihmistä en ole ikinä tavannut."

   "Älä viitsi", Elinor torui taas. "Oletko muuten nähnyt laukkuani?"

   "Ai Guccia? Minä taisin lainata sitä yhtenä päivänä..."

"Onhan se täällä!" Elinor mutisi ja vilkaisi kelloa. "Täytyy mennä. Muista kastella kukat!"

   "Katsotaan jos ehdin", Marianne huusi sulkeutuvalle ovelle. Hän ehti kuulla sisarensa hymähdyksen juuri ennen kuin ovi läimähti kiinni. Marianne virnisti itsekseen ja kohotti kahvikupin huulilleen. Hän vilkaisi heidän pientä "puutarhaansa", joka oli Elinorin ainainen huolenaihe. Mariannen arvioi kukkien pärjäävän vielä jonkin aikaa ilman vettä, joten hän päätti siirtää kastelua myöhemmäksi.
    Radiossa soi I only want to be with you. Marianne lauloi hetken aikaa Dusty Springfieldin mukana ääntään availlakseen.

Sitten hän siirtyi pianonsa ääreen. Ilta kuluisi joka tapauksessa Middletonien luona, joten olisi parasta ryhtyä töihin. Pomo oli vihjaillut, että hän saisi laulaa jossain ensi kuun jazz-illoista. Marianne kuitenkin tiesi mitä se tarkoitti: tuplasti enemmän töitä iltaisin ja viikonloppuisin baarin puolella.

Marianne selaili kuumeisesti nuottejaan. Hän oli harjoitellut , mutta mikään kappale ei tuntunut tarpeeksi hyvältä. Lopulta hänen silmiinsä osui iso paperinippu, jonka päälle oli kirjoitetu Billie Holiday. Sormet alkoivat tapailla surumielistä sävelmää ja pian hänen vahva äänensä kaikui pienen asunnon tiiliseinistä.

♦♦♦

Keskuspuiston läpi kävely oli Elinorin ehdoton suosikkireitti töihin. Reitti oli nopeampi kuin pääkatua, Mall Avenueta, pitkin kävellen, ja sen lisäksi Elinor piti puiston maisemista. Ruska oli värjännyt puistokatua reunustavien koivujen, pajujen ja vaahteroiden lehdet väreillään, ja yleensä ihmisiä vilisevä puisto oli aamuisin ihanan autio ja hiljainen.

Sinä aamuna kuitenkin jotkut muutkin olivat valinneet Keskuspuiston kävelyreitikseen. Elinor tunnisti heidät jo kaukaa. Fanny Ferrars - ei vaan Fanny Dashwood, hän joutui korjaamaan mielessään - ja tämän Edward-veli.

"No mutta huomenta Eleanora!" Fanny sirkutti, kun he olivat kuuloetäisyydellä toisistaan. Elinor hymyili tyynesti ja oli avaamassa suunsa, mutta Edward oli nopeampi.
   "Hei, Elinor", hän korjasi Fannyn puolesta. Elinor vastasi tervehdykseen ja hänen hymynsä leveni. Hän ei ollut nähnyt kumpaakaan häiden jälkeen. Fannyn kohdalla se ei ollut mikään menetys, mutta hän ei olisi pannut pahakseen, vaikka olisikin törmännyt Edwardiin uudestaan. Elinor kirosi mielessään. Tietysti miehen täytyi olla juuri tänään Fannyn kanssa.

"Mukava nähdä", Elinor sanoi lähinnä Edwardille.
   "Niin on", tämä vastasi kohteliaasti. "Ja olisi mukava nähdä uudestaan jonain päivänä... vaikkapa lounaalla?"
   "Kuulostaa hyvältä", Elinor takelteli yllättyneenää suorasukaisesta ehdotuksesta, jollaiset eivät olleet lainkaan Edwardin tyyliä. "Minä -"

"Olisi todella mukavaa jutella pidempään, mutta Elinorilla on varmasti kauhea kiire", Fanny tokaisi aavistuksen ärtyneenä, unohtaen teeskennellä muistavansa Elinorin nimen väärin. Edward käänsi kiusaantuneena katseensa. "Emmehän kehtaa pidätellä häntä kauempaa. No, nähdään taas!"

Niine hyvineen Fanny lähti kävelemään mairea ilme kasvoillaan. Edward seurasi sisartaan vilkaistuaan Elinoria pahoittelevasti. Elinor jatkoi kuitenkin matkaansa hymyssä suin. Hän katsoi onnellisena pilvetöntä taivasta ja hyräili kävellessään Stupid Cupidia.
   Syksyn värit olivat todellakin kauniit.

♦♦♦

He seisoivat Middletonien oven edessä kymmentä yli kuusi. Taivas oli tummunut tunteja sitten ja alkoi olla viileää.
   "Ollaan myöhässä", Elinor sanoi ärtyneenä soitettuaan ovikelloa.
   "Anteeksi, se oli minun syyni", Marianne vastasi apeasti. "Ensi kerralla olen ajoissa."
   "Sinä sanot aina noin." Kuului vaimeita askelia, ja sitten vaalea nainen ilmestyi lasioven taakse.

"Tervetuloa", Mary sanoi lakonisesti avatessaan ovea. Hän halasi pikaisesti heitä molempia. "Voitte jättää takit naulakkoon, minun täytyy palata keittiöön."

Marianne ja Elinor tekivät työtä käskettyä ja seurasivat sitten Marya ruokasaliin. John ja joku vieras mies istuivat jo pöydässä, johon Mary jakeli epämääräisen näköistä muhennosta sisältäviä kulhoja.
   "Käykää istumaan", hän kehotti. John käänsi katseensa vieraisiin.

"Eivätkös ne ole lempiserkkuni!" punatukkainen mies huudahti kovaan ääneen leveästi hymyillen. "Istukaa, istukaa! Me tässä teitä odottelimmekin."

He kävivät pöytään ja seurueeseen liittyi harmaatukkainen nainen, joka oli ilmestynyt oviaukkoon.
   "Istu sinäkin alas, äiti, ettet väsytä niitä polvia", Mary sanoi vanhemmalle naiselle.
   "Istutaan kun ehditään", Maryn äiti mutisi. "Lopettaisit sinäkin tuon hössöttämisen."
   "Hauska nähdä teitä, rouva Jennings", Elinor tervehti ja Marianne nyökytteli ilahtuneena. Päivällisestä tulisi takuulla viihdyttävämpi, kun teräväkielinen rouva Jennings oli muakana.
   "Niin teitäkin, tytöt."

Elinor käänsi kysyvästi katseensa vieraaseen mieheen, joka istui Mariannen vieressä.
   "Saanko esitellä ystäväni!" John huudahti suurieleisesti. "Chris Brandon, tässä ovat serkkuni Marianne ja Elinor Dashwood. He ovat vuokranneet sen minun keskustan asuntoni."

Tumma mies kääntyi katsomaan heitä surumielisillä silmillään. Hän nyökkäsi molemmille kohteliaasti, muttei juurikaan hymyillyt.
   "Christopher on minun naapurini Devon Lakessa", rouva Jennings ilmoitti tyytyväisenä.

"Hän on armeijan leivissä, sotilasarvoltaan eversti", hän tiedotti sitten ja katsoi sitten Mariannea salaliittolaisen elkein. "Ja minun tietääkseni naimaton."
   Marianne huokaisi. Rouva Jenningsin elämäntehtävä ja suurin huvitus oli ihmisten parittaminen, ja nyt kun hänen oma tyttärensä oli ollut melkein kymmenen vuotta aviossa, hän oli ottanut kohteekseen Dashwoodin sisarukset.

Pelastaakseen Mariannen Elinor vaihtoi puheenaihetta: "Emme tienneetkään, että tekin olette täällä."
   "Tulin everstin kyydissä. Minä vietän aina talvet Maryn ja Johnin luona, Devon Lakessa on niin huonot kulkuyhteydet", hän selitti viitaten naapurikaupunkiin, "Paitsi tietenkin jos omistaa auton, niin kuin eversti. Hän on kyllä kamalan hyvä kuski, yleensä..."

"Mutta Devon Lake on erinomaista metsästysmaata!" huudahti John. Hän tunsi tarvetta puuttua keskusteluun oltuaan niin kauan puhumatta.  "Viime syksynä, kun olimme sorsametsällä - muistatko Chris? - niin, viime vuonna..."
   "Linja-autotkin kulkevat niin huonosti, ai kamala", rouva Jennings jatkoi välittämättä Johnista.
   Ja siitä eteenpäin keskustelu jatkui Johnin ja rouva Jenningsin kertoessa omia asioitaan toistensa päälle. Ainoa tauko heidän loputtomaan puhetulvaansa tuli, kun Marianne erehtyi kysymään Marylta, mitä lapsille kuului. Sitä seurasi Maryn yksitoikkoinen selonteko Anna-Marian viimeisimmistä harrastuksista, kouluarvosanoista ja kavereista.

Mary oli kohtelias ja ystävällinen, mutta kerrassaan ikävystyttävää seuraa. Hän on yleensä hyvin vaitonainen, mikä saattoi johtua siitä, ettei hänellä liiemmin ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa. Ainoa häntä liikuttava puheenaihe oli hänen omat lapsensa.
   Middletonien kohdalla piti paikkansa se, että vastakohdat täydentävät toisiaan. John oli erittäin puhelias ja vieraanvarainen. Hän järjesti mielellään sellaisia illanviettoja ja nautti saadessaan kerättyä paljon ihmisiä ympärilleen. Mutta hänen vitsailunsa ja lörpöttelynsä kävi ajoittain yhtä tylsäksi kuin Maryn viileä vaitonaisuus.

Kun he siirtyivät jälkiruokaan, rouva Jennings vihjasi Mariannelle, että vanhalle pianolle olisi hyvä saada käyttöä.
   "Soitatteko te?" Brandon kysyi Mariannelta, joka nyökkäsi. Hän oli tyytyväinen päästessään hyvällä syyllä pois ikävystyttävästä keskustelusta.
   "Kyllä minä soitan."
   "Marianne on todella lahjakas", Elinor sanoi häivä isosiskomaista ylpeyttä äänessään.

Marianne istahti pianon ääreen. Pöly koskettimilla kertoi, ettei pianoon tosiaan oltu koskettu aikoihin. Joku oli kuitenkin jättänyt nuottitelineelle Kuutamosonaatin nuotit. Marianne hymähti hiljaa muistaen, miten oli aikoinaan tapellut Sonaatin kanssa opetellessaan soittamaan klassista musiikkia.

Sormet löysivät kuin itsestään oikeille koskettimille, ja Marianne sai vanhan soittimen soimaan kirkkaana ja kauniina. Surumielinen sävelmä soljui eteenpäin ensin tasaisesti, sitten kiihtyen, sitten taas hidastuen. Chris Brandon kuunteli soittoa vaiteliaan ihastuksen vallassa, ja hänen silmiinsä tuli, jos mahdollista, entistäkin surumielisempi katse.

♦♦♦

Sää oli ulkona lauhtumassa, mutta Elinor oli tyytyväinen päästessään sisälle tihuttavasta sateesta. Hän avasi ravintolan oven ja astui nopeasti sisälle sulkien sateenvarjonsa.

He saivat hiljaisen nurkkapöydän, mikä oli Elinorin mieleen. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt siinä ravintolassa, mutta Edward oli suositellut paikkaa. Elinor puisteli vedet sateenvarjosta ja he istuutuivat.
   "Kiitos kutsusta", Elinor sanoi sitten.
   "Ilo on minun puolellani", Edward totesi vastaukseksi hymyillen.

He siemailivat vaitonaisina vesilaseistaan. Elinor oli yllättynyt Edwardin soitosta. Hän oli kuvitellut, että mies olisi unohtanut asian heidän edellisen kohtaamisensa jälkeen, mutta tässä he nyt kutienkin olvilat. Elinor yritti kuumeisesti keksiä jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Heidän tilaamansa annokset saapuivat.
"Mitäs pidät?" Edward kysyi. Elinor maistoi salaattiaan, ja myönsi pitävänsä siitä. Päälle oli pirskoteltu sitruunamehua juuri sopivasti. Paikka oli muutenkin miellyttävä, ja Elinor hämmästeli, ettei ollut aikaisemmin käynyt siellä.

"Eräs ystäväni suositteli paikkaa minulle", Edward kertoi. "Hän kehui erityisesti näitä porsaankyljyksiä."
   "Minä en syö lihaa", Elinor sanoi ja pelkäsi samassa kuulostaneensa liian hyökkäävältä.

"Etkö?" Edward kysyi hämmästyneenä. "Mutta sehän on hienoa! Toivoisin itsekin pystyväni siihen." Sitten he uppoutuivat kiihkeään keskusteluun, ja vaihtoivat näkemyksiään arvoistaan ja mieleipiteistään. Äskeinen kiusallinen hiljaisuus oli mennyttä ja Elinor pani ilahtuneena merkille, miten vaivatonta Edwardin seurassa oli olla.

♦♦♦

Toisen osan loppu. Minä toivotan teille, rakkaat ystävät, hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Näissä merkeissä tapaamme jälleen vuoden 2016 puolella. Muistakaa syödä hyvin. ♥