Osa 1. Häävalssin huuma jo haihtunut lie

Hei toverit! Olen tehnyt epävirallisen paluun, sillä en virallisesti ikinä lähtenytkään mihinkään tai jotain. Eli siis uusi tarina alkaa! Sivupalkista voi lukea alustuksen, mitä sitä kahta kertaa kirjoittamaan. Täytyy sanoa, että olen aika innoissani tästä tarinasta! Päivitystahdista en kuitenkaan uskalla luvata mitään, koska jälleen kerran tässä on kaikkea muutakin menossa... En puhukaan enempää, se oleellinen löytyy tuosta alempaa!

♦♦♦

Osa 1. Häävalssin huuma jo haihtunut lie

♦♦♦      

"Tahdotko sinä, Fanny Crystal Ferrars, ottaa tämän John Henry Dashwoodin aviomieheksesi ja rakastaa häntä..."
    "Fanny näyttää naurettavalta" kuului tuhahdus Elinorin vasemmalta puolelta.

"Ihan totta, katso nyt tuota kampausta", Marianne jatkoi vaivautumatta madaltamaan ääntään niin paljon kuin Elinorin mielestä olisi ollut tarpeellista.
  Syksy oli juuri sinä päivänä syksyimmillään, ja vanhassa kivikirkossa oli hyytävän kylmä. Häävieraiden mieleen lipui toive siitä, ettei Fanny olisi kirjoittanut aivan niin pitkää häävalaa.

Viimein John ja Fanny saivat sormukset vaihdettua. Elinor toivoi, että Johnny olisi onnellinen liitossa. Hän oli seurustellut Fannyn kanssa iät ja ajat, mutta sitä suuremmalla syyllä Elinor tiesi, miten hankalaksi Fanny saattoi heittäytyä. Hän kääntyi Mariannen puoleen.
   "Olet oikeassa. Tuo kampaus on kamala."

"Voitte suudella morsianta."
   He katselivat kun vastavihityt herra ja rouva John Dashwood vaihtoivat ensimmäisen suudelman avipuolisoina. Mariannen onnistui juuri ja juuri peittää haikea huokaus. Hän ajatteli apeasti, ettei itse pääsisi milloinkaan tuohon tilanteeseen. Pieni kyynel pyrki ulos Mariannen silmäkulmasta, mutta hän antoi sen valua. Häissähän saa itkeä.
   Äiti kuului nyyhkyttävän heidän edessään.

Eturivissä rouva Ferrars katseli ainoan tyttärensä vihkimistä, mutta häntä ei itkettänyt. Uskomatonta, ettei John ole ajanut partaansa, hän ajatteli.

♦♦♦

"Jos saisin huomionne hetkeksi... Kiitos" John naurahti ja kilisytti lasiaan. "Haluaisin nostaa vielä maljan Gemma Dashwoodille, joka on ollut minulle kuin äiti. Oma äitini menehtyi, kun olin viisivuotias, mutta minun ja isäni onneksi Gemma astui elämäämme."

"Valitettavasti isäni menehtyi keväällä, eikä päässyt osallistumaan häihimme. Sen vuoksi olen onnellinen, että sinä, Gemma sekä tyttäresi olette täällä edustamassa perhettämme."
"Voi Johnny-kulta", Gemma huokaisi liikuttuneena. "Voi Henry..." Edesmenneen miehensä ajatteleminen sai hänet jälleen kyyneliin.

"Kuinka suloista Johnilta, eikö olekin, äiti?" Margaret kuiskasi sädehtien, kun John jatkoi ylistävää puhettaan. Marianne vilkaisi pikkusisartaan ja kääntyi sitten Elinorin puoleen.
   "Johnnyn omatunto taitaa kolkuttaa Norlandin takia", hän sanoi vaimesti, varoen ettei äiti kuullut hänen sanojaan. Elinor nyökkäsi ja vastasi: "Ei hän yleensä noin tunteellinen ole."
   "Ei sillä, että kantaisin kaunaa", Marianne kiirehti lisäämään.
   "En minäkään", Elinor sanoi nopeasti. "Ajattelin vain -" Heidän oli kuitenkin keskeytettävä kuiskaten käyty keskustelunsa, sillä Johnin puhe alkoi lähennellä loppuaan.

Fannyn imelä hymy alkoi rakoilla, mitä pidempään John puhui. "Olen varma, että isä on täällä keskuudessamme..." "Kippis, kaikki!" Fanny huudahti, ja Johnin ääni hiipui hänen alleen.
   

Kohottaessaan Marianne loi merkitsevän silmäykseen Elinoriin, joka vastasi silmienpyöräytyksellä.

♦♦♦

"Ferrarsit tuntien, ei mikään yllätys, että kaikki on näin suureellista. Minähän sanoin", Marianne sanoi. Elinor nauroi. Hän näkisilmäkulmastaan jotain smaragdinvihreää lähestyvän.
   "Varo, rouva Ferrars kello kymmenessä", hän sanoi vakavoituen. Marianne tirskahti.

"Jaha, Dashwoodit", rouva sanoi tervehdyksesi. Hän vilkaisi Elinoria ja käänsi sitten katseensa Marianneen. "Mielestäni musta ei ole sopiva väri häihin", hän tokaisi ja lipui tiehensä.

"Mielestäni noin vanhalla ihmisellä ei saisi olla noin syvään uurrettua kaula-aukkoa", Marianne sanoi matkien rouva Ferrarsin ääntä. "Tämä on sitäpaitsi Balmain, piru vieköön!"
  Sen Elinor tiesi varsin hyvin. Marianne oli metsästänyt mekkoa nettikaupoista Fannyn ja Johnin kihlajaisista asti.

"Ja muutenkin", Marianne jatkoi näyttäen hapanta naamaa, "onko Fannyn mekko muka sopiva morsiamelle?!"
   "Ah, siitä muistuukin mieleeni", Elinor sanoi yhtäkkiä, muistaen heidän edellisiltaisen vedonlyöntinsä. "Olet kaksikymppiä auki. Minähän sanoin, että hän vaihtaa mekkoa. Hän ei voi vastustaa kiusausta esitellä noita sääriään."
   "Äh, mitä hemmettiä minä oikein ajattelin!" Marianne huokaisi.

♦♦♦

Kun he myöhemmin olivat hakemassa kolmatta kertaa lisää ruokaa, Margaret lekahti heidän luokseen ottamaan lisää hyytelöä.
   "Muuten, keitä nuo kaksi ovat? Tuolla baaritiskin luona?" hän kysyi. "En muista nähneeni aikaisemmin." Elinor kääntyi Margaretin nyökkäämään suuntaan. "Edward ja Robert Ferrars."
   " Fannyn veljiä. Jessus Maggie, kuinka monet sukujuhlat olet jättänyt väliin?" Marianne tuhahti, ja nosti kalkkunasiivun lautaselleen. Margaret sivuutti kysymyksen.

"Kumpi on kumpi?"
   "Edward on tuo silmälasipäinen", Marianne selitti. "Hän opiskelee... en muista mitä, jotain humanistisia varmaan. Robert on nuorempi, hän on Ferrarsien paha poika."
   "Ai jaa?"
   "Naistenmies kuulemma. Eikä hän kai käy töissäkään, eikä ainakaan opiskele. Elelee perheen rahoilla. Ja aivan kamalan rasittava tyyppi, puhuu koko ajan itsestään. Kannattaa vältellä, niin kuin kaikkia muitakin Ferrarseja."

♦♦♦

"Kiitos vielä siitä puheestasi, Johnny, se oli todella kaunista."
   "Totta joka sana", John totesi. "Mutta miten te pärjäätte? Onko se asuntoasia jo kunnossa?"
   "Voi kyllä toki!"

"Tyttöjen pikkuserkku, John Middleton - voi hän on kauhean kultainen! - hänella on asunto aivan keskustassa, Barton Streetillä, ja hän vuokrasi sen Elinorille ja Mariannelle hyvään hintaan. Melko pienihän se on, mutta kyllähän sinne yhdet siskokset mahtuvat", Gemma selitti innoissaan. "Margaret ja minä löysimme oikein mukavan pikkuasunnon, se on lähellä Margaretin koulua."
   "Hienoa kuulla", John sanoi helpottuneena. "Isä pyysi minua pitämään huolta teistä, ja... Kuule, olen pahoillani siitä Norlandin asiasta."

"Älä sitä sure, kultaseni. Henryn toive oli, että sinä perit talon. Vaan kukapa olisi uskonut, että hänen aikansa koittaisi niin pian..." Gemma sanoi ääni väristen.
   "Niin, niin. Mutta tiedäthän sinä, että olisittehan te voineet jäädä sinne vielä pidemmäksi aikaa, iso talohan se on. Olen ajatellut, että tämä muutto tuli teille kauhean nopeasti... Mutta kun me ajattelimme Fannyn kanssa.. Kun Fannykin kovasti toivoi omaa rauhaa häiden jälkeen..."
   "Ymmärrän täysin, ymmärränhän minä", Gemma hymyili. "Älä meistä murehdi, me pärjäämme mainiosti."

♦♦♦

Elinor katseli tanssilattialla ilakoivaa hääväkeä ajatuksiinsa vaipuneena ja piirteli punaviinilasillaan kuvioita pöytäliinaan. Hänen jalkansa olivat väsyneet tanssimisesta ja siitä, että hän oli kävellyt korkeissa koroissa koko päivän. Onneksi seuraavana päivänä ei ollut työpäivä.
   "Haittaako, jos istun tähän?"

Elinor käänsi katseensa äänen suuntaan. Hänen edessään seisoi tummahiuksinen, varautuneen oloinen mies.
"Ei haittaa ollenkaan", Elinor sanoi Edward Ferrarsille.

Elinorin aikaisemmat keskutelut Edwardin kanssa olivat rajoittuneet esittelyyn ja nopeisiin kuulumisten vaihtoon, mutta sen perusteella, mitä hän sai selville heidän nyt puhuessaan, Edward oli täysin erilainen, kuin muut hänen tuntemansa Ferrarsit.

Edward ei puhunut mielellään itsestään, niin kuin ei Elinorkaan, mutta mies oli häntäkin vähäsanaisempi. Hän oli kuitenkin todella kohtelias ja omalla tavallaan miellyttävä, sekä muutenkin järjissään, mitä, valitettavasti, yllättävän monet Elinorin tapaamat ihmiset eivät olleet.

Kerran heidän kätensä koskettivat, ja Elinoria melkein huvitti se miten, nopeasti he molemmat vetäisivät kätensä pois.

Väki alkoi vetätyä pois tanssilattialta, kun bändi alkoi soittaa yhä hitaampia kappaleita, ja lopulta enää Fanny ja John huojuivat siellä toisiinsa kietoutuneina. He olivat olleet jonkin aikaa hiljaa, kun Edward pyysi häntä tanssimaan. Elinor ei kehdannut kieltäytyäkään, vaikka kappale oli hänen makuunsa aivan liian hidas.

Elinor antoi kuitenkin Edwardin johdattaa hänet epävarmasti tanssiin. He tanssivat sanomatta sanaakaan, mutta Elinor ei voinut väittää, ettei olisi pitänyt siitä.

♦♦♦

Ensimmäisen osan loppu. Kommenttia saa tavalliseen tapaan jättää ja linkitystä pyytää! :)