Osa 8. Ehjäksi en enää tahtoisikaan

Että näin, viime osan lopussa toivottelin hyvää joulua.. On pitkään saanut tapella tämän osan kanssa, mutta tulipahan tuo nyt valmiiksi. En uskalla lupailla mitään, mutta koska tätä ei enää montaa osaa ole jäljellä, yritän pikkasen kiristää tahtia nyt sitten. Polttelee vähän jo seuravat tarinat mielessä... No, kaikki ajallaan.

Muistutan tuosta Henkilöt-sivun olemassaolosta! Ihan vaan, jos tuntuu siltä, että tarvitsee vähän selvennystä siitä, kuka oli kuka. Tässä esiintyy muutamia hahmoja, joita ei olla pariin osaan nähty.

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Elinor ja Marianne lähtivät rouva Jenningsin kanssa Devon Lakeen. Elinorin ajatukset olivat Lucyn ja Edwardin kihlautumisessa, ja Marianne tuskaili Willoughbyn kanssa. Siskokset lähtivät illalla ulos ja tapasivat Willoughbyn vieraan naisen kanssa. Nainen osoittautui Willoughbyn tulevaksi vaimoksi. Mariannen sydän murtui, ja hän oli kotiinpaluun jälkeen entistä masentuneempi.
    Elinor oli huolissaan sisarestaan, ja hänen omia murheitaan lisäsi Lucy Steele, joka halusi jatkuvasti tavata ja keskustella Edwardista. Lucya harmitti, että Edwardin perhe ei vaikuttanut pitävän hänestä. Osan lopussa Chris Brandon tuli tapaamaan Elinoria, sillä hänellä oli kerrottavaa Willoughbystä.

♦♦♦

Osa 8. Ehjäksi en enää tahtoisikaan

♦♦♦      

"Tämä on pitkä tarina, joka vaatii, että... Että palaan ajassa taaksepäin", Brandon huokaisi ja aloitti.

"Tunsin vuosia sitten erään naisen, Eliza oli hänen nimensä. Hän oli hyvin kaunis, kaunein tapaamani nainen."

"Hänen elämänsä ei ollut helppoa, ja kun me tapasimme, hän oli.. Hän oli kokenut kovia ja minä.. nostin hänet taas pinnalle." Brandon selvitti kurkkuaan. "Olin hyvin rakastunut häneen."

"Elizalla oli tytär, kahdeksanvuotias silloin kun tapasimme. Eliza ei puhunut tytön isästä, enkä minä koskaan kysynyt. En välittänyt. Minä halusin vain suojella häntä, heitä molempia. Me muutimme yhteiseen asuntoon ja elimme melkein kuin tavallinen perhe."

"Neljän vuoden kuluttua siitä Eliza sairastui ja kuoli. Ei ollut mitään, mitä olisi voitu tehdä.. mitä minä olisin voinut tehdä. Hänen tyttärensä muutti sukulaistensa luo. Me pidimme yhteyttä joitakin vuosia, mutta sitten en enää kuullut hänestä."

"Kunnes eräänä iltana, noin vuosi sitten, ovelleni ilmestyi nuori nainen. Se oli hänen tyttärensä, Elizan. Hän oli ilmeisen järkyttynyt, itki ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne mennä.
   Hän oli juuri täyttänyt kahdeksantoista, ja hän oli raskaana. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä sukulaisiinsa, eikä suostunut kertomaan, kuka lapsen isä oli. Lapsen hän aikoi kuitenkin pitää. Hän muistutti silloin äitiään niin kovin."

Elinor tiennyt mitä sanoa. Hän odotti epävarmana siitä, oliko Brandon lopettanut, vai kokosiko mies vain ajatuksiaan. Juuri kun Elinor oli avaamassa suunsa, Brandon jatkoi.
   "Hänen poikaystävänsä ei kuulemma ollut ilahtunut uutisesta, eikä halunnut pitää enää mitään yhteyttä. Sain sen käsityksen, että se niin sanottu poikaystävä oli häntä vanhempi."

Brandonin katse tummui entisestään. Elinorille valkeni yhtäkkiä, mistä tarinassa oli kyse.
   "He olivat asuneet yhdessä, ja hän heitti tytön kylmästi pihalle", Brandon sanoi hiljaa.
   "Älä sano, että -"
   "Hän ei suostunut kertomaan, kuka mies oli... ennen kuin vasta vähän aikaa sitten."
   "Willoughby", Elinor huokaisi.
   "Niin."
   Samassa kuului avainten kilinää, kun niitä käännettiin lukossa, ja ovi kolahti auki.

Marianne astui sisään. Brandonin silmiin syttyi uudenlainen katse.
   "Kävin siellä apteekissa -", Marianne aloitti, mutta keskeytti huomatessaan Brandonin. Hän oli kysymäisillään, mitä oli meneillään, mutta tunsi olonsa liian voimattomaksi, joten hän oli sen sijaan hiljaa.

"Tuota...", Elinor puri huultaan. Kiusallinen hiljaisuus oli tullut ovesta Mariannen mukana. "Istu alas, sinunkin pitäisi varmaan kuulla tämä."
   Marianne laski muovikassin pöydälle ja riisui takkinsa vältellen Brandonin intensiivistä katsetta.
  "No?" hän kysyi ja kävi sisäistä kamppailua välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä.

Brandon empi hetken ja kertoi sitten uudestaan, joskin vähäsanaisemmin, Mariannelle saman tarinan kuin hetkeä aiemmin tämän sisarelle. Elinor näki tuskan ja epäuskon kasvavan Mariannen silmissä, ja alkoi epäillä, että Mariannen olisi sittenkin ollut parempi olla tietämättä. Kun Brandon lopetti, oli pitkän aikaa hiljaista.
   "Ei voi olla totta", Marianne sanoi, ja hänen äänensä oli niin ontto, että Elinoria kylmäsi. "Minä... miksi?" hän kysyi sitten, ei erityisesti keneltäkään.

"Minä tiedän, ettei tämä auta sinua mitenkään", Brandon sanoi ja hän kuulosti olevan hyvin pahoillaan, "mutta siihen mieheen ei voi luottaa. Ennemmin tai myöhemmin -"

Marianne ei kestänyt kuunnella enempää, vaan nousi nopeasti ja käveli ikkunan luo, jääden tuijottamaan ulos.

Brandon oli noussut samaan aikaan Mariannen kanssa, ymmärtäen, että hänen toivottiin lähtevän.
   "Minun täytyy lähteä, onkin jo myöhä. Anteeksi, että vaivasin tähän aikaan, Elinor."
   "Ei mitään vaivaa, ei.. Kiitos että..", Elinor takelteli. "Tule toki taas käymään", hän sanoi hieman vaisusti. Brandon nyökkäsi hyvästiksi ja poistui.

"Marianne.."
   Marianne oli pitkän aikaa selin, ennen kuin kääntyi sisareensa päin. Kyynel valui hänen poskeaan pitkin ja tipahti suupieleen.
   "Minä menen nukkumaan. Päätä särkee", hän sanoi hiljaa.

♦♦♦

"Elinor, hei!"
   Kuullessaan jonkun puhuttelevan häntä Elinor havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa pois vihanneshyllystä.

Häneltä kesti sekunnin murto-osa tajuta, kuka hänen edessään seisoi.
   "John! Hei!"
   "Pitkästä aikaa", sanoi John. Hän oli oikeassa, Elinor ei muistanut nähneensä velipuoltaan kuin viimeksi jouluna. He vaihtoivat pikaiset kuulumiset. Sisarestaan Elinor puhui vältellen, mainitsi vain, että tämä oli voinut sairastellut.

"Miten äitisi voi? Entä Margaret?"
   "Hyvinhän he", Elinor vastasi ja pakotti itsensä kysymään: "Mitä Fannylle kuuluu?"
   "Kiirettä pitää töiden kanssa meillä molemmilla. Fanny on laitellut Norlandin puutarhaa uuteen uskoon." Elinorin sisuksissa kirpaisi, kun hän kuvitteli sen naisen saapastelemaan lapsuudenkotiinsa.
   "Tulisitteko muuten lauantaina syömään Mariannen kanssa?" John ehdotti asian yhtäkkiä juolahdettua hänen mieleensä. "Ferrarsitkin tulevat. Olisi mukavaa nähdä muutenkin kuin näin ohimennen."

Edward, ajatteli Elinor heti, en takuulla mene. Hänella ei ollut aikomustakaan tavata Edwardia, eikä liiemmin ketään muutakaan Ferrarsia.
   "En oikein tiedä", hän empi, haluamatta pahoittaa Johnin mieltä, "Marianne on tosiaan ollut aika.. kipeä. En uskalla luvata mitään. Mutta jos minä mitenkään ehdin, niin.." hän kiirehti lisäämään ja jätti lauseen ilmaan roikkumaan.
   "Se olisi mukavaa. Minun täytyy kyllä ruveta lähtemään.. Soitan vielä siitä lauantaista!"

♦♦♦

Elinor käveli hajamielisesti ympäri asuntoa ja vastusti halua heittää puhelin päin seinää. Lucy oli viimeinen ihminen, jonka asioita häntä olisi kiinnostanut kuunnella.
   "Niin, niinpä", hän myönteli, vaikkei hänellä
ollut hajuakaan, mitä toinen oli sanonut.
   "Et muuten ikinä arvaa!"
   "Mmh?"

"Fanny soitti äsken - ja hän kutsui minut ja Annen käymään lauantaina!"
   "Niin - mitä?"
   "Voitko kuvitella? Fanny! Ja minä luulin, ettei hän voi sietää minua!"
   Niin minäkin, Elinor oli sanomassa, ja sai vain vaivoin pysyteltyä hiljaa.
   "Ja mikä parasta, Edward on myös tulossa! Hehän eivät tietenkään tiedä mitään meistä, mutta luulen, että Fanny alkaa vähitellen..."

"Tämäpä on sattuma! Marianne ja minä olemme myös tulossa", Elinor kuuli sanovansa. Linjan toisessa päässä tuli hetkeksi hiljaista, ja Elinor onnitteli itseään.
   "Sepä mukavaa", sanoi Lucy, ja paljon hilpeyttä oli kadonnut hänen äänestään. "Näemme sitten siellä."
   "Niin, siellä sitten."
   "Minun täytyy kyllä nyt mennä, Anne odottaa. Oli mukava jutella, Elinor!"

Elinor laski luurin huokaisten. Pitikö sinun mennä sanomaan? Nyt olisi pakko mennä, ja mikä pahinta, nähdä Lucy ja Edward yhdessä. Hän tuijotti ulos ikkunasta mitään näkemätömin silmin.
   John ei ollut maininnut, että Steelet olivat tulossa. Outoa, mistä lähtien Lucy ja Anne olivat olleet Fannyn suosiossa? Toisaalta, eiväthän hekään Mariannen kanssa kuuluneet hänen suosikkeihinsa. Fanny tuskin oli ilahtunut kuullessaan, että John oli kutsunut sisarpuolensa.
   Fannyn on siis täytynyt soittaa Lucylle vasta sen jälkeen, kun kuuli, että me olemme tulossa, Elinor pohti yrittäen pysyä oman ajatuksenjuoksunsa perässä. Mitä peliä Fanny oikein pelaa?

♦♦♦

Yksi lauta, kaksi lautaa, halkeama. Jossain surisi kärpänen.

Marianne ei halunnut katsoa taaksensa, muttei nähnyt myöskään eteenpäin. Niinpä hän tuijotti kattoa, tuijotti vain tuijottamistaan, ja toivoi olevansa yksi sen laudoista.

Ovi työntyi narahten auki ja Elinor ilmestyi oviaukkoon. Marianne hätkähti ja nousi istumaan, yrittäen huonolla menestyksellä näyttää ryhdikkäämältä.
   "Tulin vain sanomaan, että olen lähdössä nyt."
   "Hyvä on."
   "Sinä et taida lähteä." Se ei niinkään ollut kysymys.

"En", Marianne sanoi hiljaa. "Olen pahoillani, Elinor, mutta.." Hän ei jatkanut lausetta loppuun. Elinor avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti sitten mieltään.
   "Äiti soitti tänään", hän sanoi sitten. "Hän oli vähän huolissaan sinusta."
   "Tämä menee ohi."

"Marianne... Minä en tiedä miten voisin auttaa."
Marianne ei pystynyt katsomaan Elinoria silmiin. "Mene nyt."
   "Pitäisikö sinun -"
   "En minä jaksa!" Sanat tulivat kovempaa kuin hän oli tarkoittanut. Hän ummisti silmänsä. "Mene nyt", hän toisti lattialle.

♦♦♦

Jos Elinor olikin joskus pitänyt Middletonien päivällisiä vaivaannuttavina, ne eivät olleet mitään verrattuna tähän.

Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa kenellekään. John ei keksinyt mitään puhuttavaa, rouva Ferrars ja Fanny pitivät keskustelua yllä keskenään. Lucy myötäili heidän mielipiteitään ja Anne yritti innokkaasti ottaa osaa keskusteluun, eikä tuntunut huomaavan yleistä kiusallista ilmapiiriä.

Robert oli tylsistynyt, Lucy mulkoili Elinoria pöydän yli ja Edward näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Elinor ei ymmärtänyt, mitä hän itse teki paikalla. Kaiken lisäksi kello tuntui käyvän kymmenen kertaa hitaammin kuin normaalisti. He olivat istuneet pöydässä tuskin puolta tuntiakaan, vielä ei voinut lähteä.

"Lucy, sinähän opiskelit valtio-oppia, eikö niin?" Fanny kysyi mielenkiintoa teeskennellen. "Ymmärsin, että olit jossain vaihdossa."
   "Kyllä, Cambridgessä."
   "Oi, Englanti on kyllä ihana maa", huokaisi Fanny.

"Ja kyllä korkeakoulututkinto on hyvä olla ihmisellä", tokaisi rouva Ferrars. "Se on kaiken a ja o, vai mitä, Edward? Edward opiskelee psykologiaa", hän ilmoitti sitten, ikään kuin kaikki läsnäolijat eivät olisi sitä tienneet.
   "Anna olla, äiti", Edward sanoi vaimeasti. Fanny käänsi katseensa merkitsevästi Elinoriin. "Niin, Elinor, sinähän olet siellä.. mikä se nyt taas olikaan?"

"Henson & Sonin mainostoimistolla."
   "Niin niin, aivan, ja sinä olet siellä..?"
   "Sihteerinä", Elinor vastasi kireästi. Fanny kohotti kulmiaan.
   "Niin, onhan sekin tietysti aivan.. mukavaa, vaikkei kovin vaativaa työtä olekaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan", hän sanoi, ja Elinor ymmärsi täysin, mitä hän tarkoitti.

Fanny antoi kaikin mahdollisin tavoin ymmärtää, että muut paikallaolijat olivat Elinoria paremmassa asemassa. Hän mahtaa todella inhota minua, Elinor ajatteli, kun sietää Steelejäkin ihan vain minua nöyryyttääkseen. Tämä johtuu varmasti Edwardista, Fanny paheksui aina sitä, että vietimme aikaa yhdessä. Vaivaantunut hiljaisuus oli jälleen laskeutunut pöydän ympärille.

Sillä kertaa sen rikkoi Anne.
   "Kiitos vielä kutsusta, minusta on niin ihanaa, että olemme kaikki täällä yhdessä. Mehän olemme tässä vähän niin kuin perheen kesken. Ajatella, että seuraavan kerran kun tapaamme, vietämme ehkä jo häitä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan Annea.
   "Lapsikulta, mistä sinä oikein puhut?" ihmetteli rouva Ferrars.
   "Niin kun ovathan Lucy ja Edward olleet kihloissa jo melkein kaksi vuotta. Minä olen niin iloinen heidän puolestaan."

Hiljaisuus oli niin raskas, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Robertilta pääsi huonosti aivastukseksi naamioitu naurunpyrskähdys. Fanny oli tukehtua kalanpalaan, jonka oli nielaissut uutisen johdosta väärään kurkkuun. Rouva Ferrars vuorotellen aukoi ja sulki suutaan, löytämättä ilmeisesti sanoja kuvaamaan järkytystään.
   "Mitä - mitä - mitä sinä sanoit!" hän sai lopulta kirkaistua.

Järkytys levisi hitaasti Annen kasvoille hänen tajutessaan, ettei sitä olisi pitänyt sanoa.
   "Voi luoja, minä.. En..", Lucy änkytti. Edwardkaan ei tiennyt mitä sanoa.
   "Edward, onko se totta?" Fanny tivasi.
   "Minä.. Kyllä se on", huokaisi Edward. Sitten kukaan ei sanonut mitään.

♦♦♦

Ulkona oli hiljaista. Kadulla ei näkynyt ketään, ainoastaan jokunen yksinäinen auto vilahti ohi ja katosi seuraavan kulman taakse.

Marianne sulki silmänsä ja painoi hohkaavan otsansa kylmään ikkunalasiin. Päätä särki, poltti suorastaan, ja hän mietti, oliko hänellä kuumetta. Oli vaikea enää erottaa fyysistä kipua henkisestä, koko keho tuntui omituiselta. Ehkä koska hän oli viettänyt niin monta päivää huoneessa, joka tuntui käyvän päivä päiväältä ahtaammaksi.

Kuin itsestään jalat lähtivät kuljettamaan häntä pois asunnosta, sitten alakertaan ja kohti ulko-ovea.

Marianne veti piinatut keuhkonsa täyteen ilmaa. Häntä paleli, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Jalat eivät kantaneet pidemmälle, joten hän pysähtyi, ja oli vaikea sanoa, kuinka kauan hän siinä seisoi, ehkä minuutteja, ehkä tunteja.
   "Marianne? Mitä sinä täällä teet?" Se oli Chris Brandon.

Marianne vetäytyi kyyryyn kuin eläin, joka on valmiina puolustautumaan. Hän ei tiennyt itsekään vastausta kysymykseen.
   "Minä asun täällä", hän kivahti. "Mitä sinä itse teet täällä?" Brandon ei vastannut mitään.
   "Eikö sinun ole kylmä?" hän kysyi sen sijaan. Oli Mariannen vuoro olla vastaamatta. "Oletko sinä kunnossa?"

Marianne tunsi silmäkulmassaan kirvelevän ja painoi päänsä käteensä. Hän ei olisi jaksanut tätä nyt.
   "En minä tiedä, en minä tiedä", hän sopersi. "En minä tiedä." Häntä itketti, mutta kyyneleitä ei tullut. Ehkä niitä ei ollut enää jäljellä.

Hän tunsi ympärillään käsivarret, vahvat mutta lohdulliset.
    "Sinähän täriset." Jossain muussa tilanteessa se olisi ehkä ollut kiusallista, mutta nyt Marianne ei jaksanut rimpuilla irti.
   "Ei se ole enää pelkkä Will", Marianne sanoi tukahtuneesti miehen olkapäätä vasten. "Minä en tiedä mitä teen itseni kanssa."

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he irtautuivat toisistaan. Marianne ei yrittänytkään sanoa mitään. Brandon tarttui lempeästi hänen käteensä.
   "Sinun pitäisi mennä sisälle. Tule."

Vaihtamatta sanaakaan he menivät yläkertaan. Brandon istutti Mariannen sohvalle ja odotti että tämä saisi koottua itsensä. Marianne nieleskeli ja oli pitkän aikaa hiljaa. Yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti. Ja kun hän oli päässyt alkuun, sanat ryöppysivät hänen huuliltaan, ja hän puhui kerralla enemmän kuin kuukausiin. Hän puhui kaiken, kaikki ajatukset, jotka häntä olivat piinanneet, ja tuntui hyvältä, että joku kuunteli häntä. Kyyneleet valuivat nyt vuolaasti.

Marianne ei ollut varma, missä vaiheessa hän päätyi Brandonin syliin, mutta hän ei jaksanut välittää siitä, mitä toinen ajatteli. Se oli yllättävän luonteva ja hyvä paikka olla.

♦♦♦

Kahdeksannen osan loppu. Kommentointi sallittua ja suositeltavaa!