VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Marianne työskentelee Rocklahoma-nimisessä baarissa laulukeikkojen toivossa. Erään työvuoron aikana Chris Brandon ilmaantui paikalle ja yritti hienovaraisesti keskustella Mariannen kanssa, mutta tämä piti miestä lähinnä pitkästyttävänä.
Edward Ferrars tuli Dashwoodien asunnolle palauttamaan Elinorin sateenvarjoa, mistä Marianne veti omat johtopäätöksensä. Elinor myönsi, että hänellä on tunteita Edwardia kohtaan, mutta vakuutti heidän olevan vain ystäviä.
Kauppareisulla Marianne liukastui jäisellä kadulla ja nyrjäytti nilkkansa. Ohi sattui kulkemaan komea mies, joka tarjoutui auttamaan Mariannen kotiin. Willoughbyksi esittäytynyt mies paljastui varsin hurmaavaksi, ja Mariannella riitti paljon keskusteltavaa hänen kanssaan.
♦♦♦
Osa 4. Jos et sä soita
"Kyllä minä luulen, että se sopii", hän sanoi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Niin", hän jatkoi samalla sävyllä, mutta Elinor saattoi nähdä hänen ilmeestään, mitä hänen mielessään todella liikkui. "Nähdään sitten."
"Will", Marianne sanoi ja korjasi sitten: "Tarkoitan Willoughby." Sitten hän veti syvään henkeä. "Me menemme syömään yhdessä tänään ja - ja -"
"Mmm, vartin yli kuusi."
"Voi taivas, minulla on tunti aikaa!" Marianne huusi kauhistuneena ja lennähti makuuhuoneen ovelle.
"Mitäs sanot tästä?" hän kysyi, ja ennen kuin Elinor oli ehtinyt kääntyä katsomaan hän vastasi itselleen: "Eieiei, en minä näin voi mennä, enhän?" Ja samassa hän oli jo kääntynyt kannoillaan ja hävinnyt takaisin makuuhuoneeseen.
"Onko tuo minun neuleeni?" kysyi Elinor.
"Mitäminäteen, mitäminäteen?!" Marianne ulvoi. "En minä voi näin sinne mennä!" hän hoki.
"Rauhoitu nyt. Kokeilisit sitä minun valkoistani."
"Näetkö? Se sopii tosi hyvin", Elinor yritti. Marianne ynähti vastaukseksi, muttei näyttänyt tyytyväiseltä. Elinor huokaisi. Tämä tulisi kestämään.
♦♦♦
Lopulta, kun Marianne oli ensin itkun partaalla uhannut jäädä kotiin, ja Elinor oli joutunut kiskomaan vaatteet väkisin hänen päälleen, hän oli juossut pihalla odottaneeseen taksiin. Elinor vilkaisi pöydällä odottavaa spagettilautasta. Ilmeisesti hänen pitäisi illallistaa yksin. Ellei.. Hän epäröi jonkin aikaa ja käveli sitten puhelimen luokse.
♦♦♦
Marianne oli syöksynyt taksiin kuin itse paholainen olisi ajanut häntä takaa, yrittänyt häthätää autossa silotella vaatteitaan ja korjata meikkiään ja lopulta saapunut paikalle kymmenen minuuttia myöhässä.
"Marianne", Willoughby sanoi tarttuen hänen käteensä, "pääsit tulemaan. Sinä näytät lumoavalta."
Marianne mutristi huuliaan. "Sinä läpinäkyvältä. Anteeksi, että myöhästyin."
"Ajattelin, ettet tule."
"Se käväisi mielessä." Vaikkei ollutkaan käväissyt. "Kiitos kutsusta."
"Ilo on minun puolellani."
Willoughby johdatti heidät varaamaansa pöytään elkein, jotka kertoivat miehen käyneen paikassa usein ennenkin. Marianne tunsi sisällään omituista kuohuntaa, jota ei ollut tuntenut aikaisemmin. Hän oli tutkivinaan ruokalistaa, vaikkei oikeasti pystynyt keskittymään annosten nimiin ollenkaan. Mikä häntä oikein vaivasi? Marianne otti kulauksen vettä rauhoittaakseen hermojaan. Eiväthän nämä sentään olleet hänen ensimmäiset treffinsä, vaikka viimeisistä oli jo aikaa...
"..sopiiko se sinulle?" kuului Willoughby kysyvän. Marianne ei ollut huomannut tarjoilijan tuloa.
"Totta kai", Marianne sanoi, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.
"Chardonnayta siis", Willoughby tilasi, ja tarjoilija tuntui viipyvän vain muutaman sekunnin, ennen kuin palasi viinilasien kanssa.
"Ihanalle illalle", Marianne sanoi ja kohotti lasiaan.
"Ja seuralle", lisäsi Willoughby pilke silmäkulmassaan.
Mariannen oli melkein hämmästyttävän helppo keskustella hänen kanssaan.
"Oletko nähnyt Modern Galleryn uuden näyttelyn?" Willoughbyn tarvitsi vain kysyä, ja he ryhtyivät antaumukselliseen keskusteluun nykytaiteesta. Sitten he siirtyivät ruotimaan erään teatterin uusinta näytelmää.
"Se oli virkistävää", Willoughby totesi, "Juuri sellainen päivitys nykyaikaan, jota Macbeth on kaivannut."
"Minusta se oli tarpeetonta", tuhahti Marianne, "Shakespeare ei tarvitse mitään modernisointeja. Hehän olivat kirjoittaneet tekstin uudestaan!"
"Todellako? Mutta mitä syytä on esittää viisisataa vanhoja vuotta tekstejä aina vain uudestaan?"
"Ei kyse olekaan siitä..." Ja niin edelleen.
"No, Shakespeare on minun heikko kohtani", Marianne myönsi nauraen.
"Huomaan sen", Willoughby sanoi, ja hymyillen hän hipaisi Mariannen pöydällä lepäävää kättä. Sähkövirran kaltainen tunne levisi Mariannen käsivartta ylöspäin rintaan asti. Kosketus kesti vain muutaman sekunnin, mutta vielä senkin jälkeen kun Willoughby oli siirtänyt kätensä pois, hänen kämmenselkäänsä kihelmöi kohdasta, jota miehen sormet olivat koskettaneet.
♦♦♦
"Kiitos", Marianne sanoi, kun he seisoivat ulkona kirpeässä pakkasilmassa, "minulla oli ihana ilta."
"Ei varmastikaan niin ihana kuin minulla", Willoughby vastasi. Marianne nauroi.
"Ei ei, minä kävelen mieluummin", Marianne sanoi ja tunsi olonsa yhtäkkiä hermostuneeksi. "Matka on lyhyt."
"Haluatko, että saatan sinut?"
"Ei tarvitse, minä.." Hänen äänensä hiipui kuulumattomiin, kun Willoughby otti askeleen lähemmäs.
♦♦♦
Marianne ja Willoughby alkoivat viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa yhdessä. Marianne ei tarkkaan tiennyt, milloin siitä oli tullut virallista - vai oliko se sitä vieläkään. Aivan kuin he olisivat tehneet sanattoman sopimuksen, ja molemmille oli selvää, missä mentiin.
Marianne oli onnellinen. Oli vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa hän viihtyi niin hyvin. Hänestä tuntui, että hän oli rakastumassa Willoughbyyn, ja vaikutti siltä, että samoin tämäkin häneen. Eikä ajatus pelottanut häntä, vana päinvastoin hän iloitsi tästä uudesta onnellisuuden tunteesta.
Heillä oli monia yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joista yksi oli musiikki. Willoughby oli yhtä taitavan soittamaan pianoa kuin Mariannekin, ja usein hän säesti Mariannea, kun tämä lauloi.
Yksi Mariannen hartaimmista toiveista oli täyttynyt, kun hän oli viimein saanut pomoltaan tilaisuuden päästä esiintymään Rocklahomassa. Hän oli kertonut Willoughbylle, ja he olivat alkaneet harjoitella yhdessä entistä useammin. Nyt kun Mariannen ei tarvinnut enää säestää itse itseään, hän pystyi keskittymään laulamiseen enemmän, ja vaikka tuleva esiintyminen hermostuttikin häntä, hän odotti sitä ennen kaikkea suurella innolla.
♦♦♦
Elinor käveli ikkunalle, kuten hänellä oli tapana puhuessaan puhelimessa. Luuri nostettiin toisessa päässä. "Edward."
"No hei, Elinor tässä."
"Ai hei Elinor", Edward sanoi, vaikkei hänen äänensä kuulostanut yllättyneeltä.
"Niin tietysti", Elinor sanoi ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen. "Anteeksi, minä -"
"Onko asiasi tärkeä?" Hänen äänensä oli kohtelias, mutta Elinorille tuli tunne, että hän halusi lopettaa puhelun nopeasti.
"Minä vain -"
"Soitan sinulle myöhemmin takaisin. Hei sitten." Puhelin suljettiin. Elinor istahti huokaisten tuoliinsa.
"Hei Annie", hän hymyili. "Alat kuulostaa ihan Markilta."
"Kuten tiedät", Elinor sanoi kulmiaan kohottaen, "minulla ei ole poikaystävää. Joten kiitos, lähden mielelläni."
"Hienoa. Mutta kuule", Annie sanoi, ja Elinor näki hänen ilmeestään, että hän aikoi ruotia työkavereiden asioita, "et ikinä arvaa mitä kuulin -" Samassa ovi aukesi ja heidän pomonsa Mark astui ulos työhuoneestaan. He nojautuivat äkkiä kauemmas toisistaan.
"No niin tytöt, vähemmän juoruilua ja enemmän työntekoa!" hän kehotti tavanomainen ärsyttävä hymy kasvoillaan.
"Elinor, saitko sen raportin valmiiksi?"
"Sain kyllä", Elinor sanoi tukahduttaen vain vaivoin huokauksen, joka pyrki hänen huulilleen.
"Hieno homma. Muistapa kopioida ne työvuorolistat tänään. Ja sovi tapaaminen sen Harperin markkinointipäällikön kanssa. Yritä saada se huomiselle, viimeistään perjantaille."
"Kyllä, totta kai."
"Ai, kahvia. Kiitos Elinor, sinä se ehdit ajatella kaikkea", Mark sanoi ja nappasi pöydältä Elinorin melkein koskemattoman noutokahvin. Elinor oli sanomaisillaan jotian, mutta sulki sitten suunsa ja tyytyi katselemaan, kun Mark hävisi hissin mukana alakertaan.
"Ihmettelen sitä toisinaan itsekin", Elinor totesi.
"Elinor.. Oletko sinä ajatellut opiskella?"
"Mitä?" Elinor hätkähti. "Niin, minä... En tiedä. Minulla on hyvä työpaikka." Annie tuhahti. "No, hyvä tai ei, mutta ainakin on työpaikka."
"Sinussa olisi potentiaalia paljon enempään, sanonpahan vain."
"Ei puhuta siitä nyt. Lähdetään."
♦♦♦
Puhelin ei kuitenkaan soinut koko iltana.
♦♦♦
Mariannesta tuntui samalta, kuin hetkeä ennen hyiseen veteen sukeltamista. Sydän hakkasi ja tunne takaraivossa käski hyppäämään, mutta vartalo oli jähmettynyt paikoilleen kuin kivipatsas.
Sitten hän aloitti.
You won't believe me but I love you only
I'd rather be lonely than happy with somebody else."
Laulaessaan ensimmäiset säkeet hän katsoi suoraan Willoughbyyn, ja tämä katsoi takaisin. Heidän välilleen muodostui jonkinlainen kummallinen yhteys, ja Marianne tunsi olonsa kevenevän. Hänen oli helpompi jatkaa.
Oli perjantai-ilta. Kanta-asiakkaiden lisäksi Rocklahomaan oli sattunut muutama muu, joten Mariannella oli yleisöä. Osa heistä kuunteli puolella korvalla, osa ei osoitanut minkäänlaisia kiinnostuksen merkkejä, mutta Marianne ei enää nähnyt heitä. Laulu sai hänestä otteen.
Elinor oli niin ylpeä sisarestaan, että hänen silmiään alkoi kirveltää. Mariane oli niin elementissään. Elinor näki, että hän todella nautti olostaan, ja hän todella osasi laulaa.
My love is your love
There's no love for nobody else."
"Kiitos", Marianne henkäisi. Häntä hengästytti. Oli kuin hän olisi juossut maratonin; olo tuntui uupuneelta, mutta euforiselta.
♦♦♦
"Miten se meni, sano suoraan?"
"Sinä olit niin hyvä! Olen ylpeä sinusta", Elinor kuiskasi rutistaessaan sisartaan. Marianne tunsi olevansa hieman pyörällä päästään.
"Hän meni ulos tupakalle."
"Kiitos. Oletko nyt lähdössä?"
"Lupasin jäädä vielä hetkeksi Annien kanssa."
"Nähdään kotona sitten."
"Sinä olit upea", hän sanoi heidän irtauduttuaan. Willoughby sytytti Mariannen savukkeen.
"Lähdemmekö?"
"Heti."
"Tilaan taksin."
He ajoivat Willoughbyn asunnolle.
Samassa he olivatkin Willoughbyn makuuhuoneessa, ja heidän vaatteensa lojuivat siellä täällä pitkin lattioita. Marianne haistoi Willoughbyn tuoksun, tunsi hänet lähellään. Hän halusi antautua.
♦♦♦
Neljännen osan loppu.
Näihin kuviin ja tunnelmiin. Tiedätte, mitä tehdä :)