Osa 2. Alle mun sateenvarjon

Dashwoodin sisarusten tarina saa jatkoa. Toivottavasti tämä osa täyttää mahdolliset odotuksenne, vaikka sen pituus onkin viime osasta kuluneeseen aikaan verrattuna melko säälittävä. Parasta kai, etten pitkitä tätä enää yhtään. Lukemaan, olkaa niin hyvät!

VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Päähenkilömme olivat velipuolensa Johnin ja Fanny Ferrarsin häissä. Sisarusten yleinen mielipide Ferrarseista ei ole erityisen myönteinen, mutta siitä huolimatta Elinor teki tuttavuutta Fannyn veljen Edwardin kanssa.
   Henry Dashwoodin, Elinorin ja Mariannen isän, kuoleman jälkeen perheen kotitalo Norland jäi Johnille ja Fannylle. Elinor ja Marianne sekä heidän pikkusiskonsa ja äitinsä joutuivat etsimään uudet asunnot.

♦♦♦

Osa 2. Alle mun sateenvarjon

♦♦♦        

"Hyvää huomenta rakkaat kuulijat, kuuntelette Barton City Stationin aamulähetystä! Minä olen Carson Stewart ja seurassanne kello yhdentoista uutisiin asti..."

"Kello on puoli yhhdeksän ja seuraavaksi soi Stupid Cupid."
   Puoli yhdeksän, ehtisi siis hyvin juoda kahvin ennen töihinlähtöä. Elinor kaatoi itselleen kupillisen hyräillen hajamielisesti kappaleen mukana. "Stupid Cupid, stop picking on me..."

Asetuttuaan mukavasti nojatuoliin hän maistoi kahvia ja irvisti. Hän oli taas keittänyt siitä liian laihaa. Makuuhuoneen ovi avautui narahtaen. Elinor toivotti sisarelleen hyvät huomenet.
   "Heräsithän sinäkin", hän hymyili.

 "Oli yövuoro", Marianne mutisi samealla aamuäänellä ja pyyhki hiuksia silmiltään. Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla, ja hän astui nopeasti matolle. "Ihmettelisit ennemmin, että olen ylhäällä näinkin aikaisin." 

   "Ei kai sinulla tänä iltana ole töitä?" 

   "Ei, vapaapäivä", Marianne vastasi oitis. "Kuinka niin?"

"Middletonit kutsuivat syömään", Elinor muistutti ja tyhjensi kahvikuppinsa lavuaariin.

   "Taasko?" Marianne voihkaisi. "Vastahan me muutama viikko sitten..."

   "Älä viitsi, John on vain.. ystävällinen", tummempi sisar sanoi. 

   "Pikemminkin suureellinen", Marianne tuhahti ja maistoi hänkin kahvia. "Aika laihaa", hän sanoi sitten. Elinor jätti kommentin omaan arvoonsa ja jatkoi: "Olisi epäkohteliasta kieltäytyä."

"Mutta tänään on perjantai!" Marianne protestoi. "Ja minun täytyy harjoitella..."

   "Siitä huolimatta. Kyllä meidän täytyy mennä. Vaikka Johnilla onkin vähän taipumusta liioitteluun..."

   "Mary kyllä tasapainottaa sitä piirrettä hänessä. Vähäeleisempää ihmistä en ole ikinä tavannut."

   "Älä viitsi", Elinor torui taas. "Oletko muuten nähnyt laukkuani?"

   "Ai Guccia? Minä taisin lainata sitä yhtenä päivänä..."

"Onhan se täällä!" Elinor mutisi ja vilkaisi kelloa. "Täytyy mennä. Muista kastella kukat!"

   "Katsotaan jos ehdin", Marianne huusi sulkeutuvalle ovelle. Hän ehti kuulla sisarensa hymähdyksen juuri ennen kuin ovi läimähti kiinni. Marianne virnisti itsekseen ja kohotti kahvikupin huulilleen. Hän vilkaisi heidän pientä "puutarhaansa", joka oli Elinorin ainainen huolenaihe. Mariannen arvioi kukkien pärjäävän vielä jonkin aikaa ilman vettä, joten hän päätti siirtää kastelua myöhemmäksi.
    Radiossa soi I only want to be with you. Marianne lauloi hetken aikaa Dusty Springfieldin mukana ääntään availlakseen.

Sitten hän siirtyi pianonsa ääreen. Ilta kuluisi joka tapauksessa Middletonien luona, joten olisi parasta ryhtyä töihin. Pomo oli vihjaillut, että hän saisi laulaa jossain ensi kuun jazz-illoista. Marianne kuitenkin tiesi mitä se tarkoitti: tuplasti enemmän töitä iltaisin ja viikonloppuisin baarin puolella.

Marianne selaili kuumeisesti nuottejaan. Hän oli harjoitellut , mutta mikään kappale ei tuntunut tarpeeksi hyvältä. Lopulta hänen silmiinsä osui iso paperinippu, jonka päälle oli kirjoitetu Billie Holiday. Sormet alkoivat tapailla surumielistä sävelmää ja pian hänen vahva äänensä kaikui pienen asunnon tiiliseinistä.

♦♦♦

Keskuspuiston läpi kävely oli Elinorin ehdoton suosikkireitti töihin. Reitti oli nopeampi kuin pääkatua, Mall Avenueta, pitkin kävellen, ja sen lisäksi Elinor piti puiston maisemista. Ruska oli värjännyt puistokatua reunustavien koivujen, pajujen ja vaahteroiden lehdet väreillään, ja yleensä ihmisiä vilisevä puisto oli aamuisin ihanan autio ja hiljainen.

Sinä aamuna kuitenkin jotkut muutkin olivat valinneet Keskuspuiston kävelyreitikseen. Elinor tunnisti heidät jo kaukaa. Fanny Ferrars - ei vaan Fanny Dashwood, hän joutui korjaamaan mielessään - ja tämän Edward-veli.

"No mutta huomenta Eleanora!" Fanny sirkutti, kun he olivat kuuloetäisyydellä toisistaan. Elinor hymyili tyynesti ja oli avaamassa suunsa, mutta Edward oli nopeampi.
   "Hei, Elinor", hän korjasi Fannyn puolesta. Elinor vastasi tervehdykseen ja hänen hymynsä leveni. Hän ei ollut nähnyt kumpaakaan häiden jälkeen. Fannyn kohdalla se ei ollut mikään menetys, mutta hän ei olisi pannut pahakseen, vaikka olisikin törmännyt Edwardiin uudestaan. Elinor kirosi mielessään. Tietysti miehen täytyi olla juuri tänään Fannyn kanssa.

"Mukava nähdä", Elinor sanoi lähinnä Edwardille.
   "Niin on", tämä vastasi kohteliaasti. "Ja olisi mukava nähdä uudestaan jonain päivänä... vaikkapa lounaalla?"
   "Kuulostaa hyvältä", Elinor takelteli yllättyneenää suorasukaisesta ehdotuksesta, jollaiset eivät olleet lainkaan Edwardin tyyliä. "Minä -"

"Olisi todella mukavaa jutella pidempään, mutta Elinorilla on varmasti kauhea kiire", Fanny tokaisi aavistuksen ärtyneenä, unohtaen teeskennellä muistavansa Elinorin nimen väärin. Edward käänsi kiusaantuneena katseensa. "Emmehän kehtaa pidätellä häntä kauempaa. No, nähdään taas!"

Niine hyvineen Fanny lähti kävelemään mairea ilme kasvoillaan. Edward seurasi sisartaan vilkaistuaan Elinoria pahoittelevasti. Elinor jatkoi kuitenkin matkaansa hymyssä suin. Hän katsoi onnellisena pilvetöntä taivasta ja hyräili kävellessään Stupid Cupidia.
   Syksyn värit olivat todellakin kauniit.

♦♦♦

He seisoivat Middletonien oven edessä kymmentä yli kuusi. Taivas oli tummunut tunteja sitten ja alkoi olla viileää.
   "Ollaan myöhässä", Elinor sanoi ärtyneenä soitettuaan ovikelloa.
   "Anteeksi, se oli minun syyni", Marianne vastasi apeasti. "Ensi kerralla olen ajoissa."
   "Sinä sanot aina noin." Kuului vaimeita askelia, ja sitten vaalea nainen ilmestyi lasioven taakse.

"Tervetuloa", Mary sanoi lakonisesti avatessaan ovea. Hän halasi pikaisesti heitä molempia. "Voitte jättää takit naulakkoon, minun täytyy palata keittiöön."

Marianne ja Elinor tekivät työtä käskettyä ja seurasivat sitten Marya ruokasaliin. John ja joku vieras mies istuivat jo pöydässä, johon Mary jakeli epämääräisen näköistä muhennosta sisältäviä kulhoja.
   "Käykää istumaan", hän kehotti. John käänsi katseensa vieraisiin.

"Eivätkös ne ole lempiserkkuni!" punatukkainen mies huudahti kovaan ääneen leveästi hymyillen. "Istukaa, istukaa! Me tässä teitä odottelimmekin."

He kävivät pöytään ja seurueeseen liittyi harmaatukkainen nainen, joka oli ilmestynyt oviaukkoon.
   "Istu sinäkin alas, äiti, ettet väsytä niitä polvia", Mary sanoi vanhemmalle naiselle.
   "Istutaan kun ehditään", Maryn äiti mutisi. "Lopettaisit sinäkin tuon hössöttämisen."
   "Hauska nähdä teitä, rouva Jennings", Elinor tervehti ja Marianne nyökytteli ilahtuneena. Päivällisestä tulisi takuulla viihdyttävämpi, kun teräväkielinen rouva Jennings oli muakana.
   "Niin teitäkin, tytöt."

Elinor käänsi kysyvästi katseensa vieraaseen mieheen, joka istui Mariannen vieressä.
   "Saanko esitellä ystäväni!" John huudahti suurieleisesti. "Chris Brandon, tässä ovat serkkuni Marianne ja Elinor Dashwood. He ovat vuokranneet sen minun keskustan asuntoni."

Tumma mies kääntyi katsomaan heitä surumielisillä silmillään. Hän nyökkäsi molemmille kohteliaasti, muttei juurikaan hymyillyt.
   "Christopher on minun naapurini Devon Lakessa", rouva Jennings ilmoitti tyytyväisenä.

"Hän on armeijan leivissä, sotilasarvoltaan eversti", hän tiedotti sitten ja katsoi sitten Mariannea salaliittolaisen elkein. "Ja minun tietääkseni naimaton."
   Marianne huokaisi. Rouva Jenningsin elämäntehtävä ja suurin huvitus oli ihmisten parittaminen, ja nyt kun hänen oma tyttärensä oli ollut melkein kymmenen vuotta aviossa, hän oli ottanut kohteekseen Dashwoodin sisarukset.

Pelastaakseen Mariannen Elinor vaihtoi puheenaihetta: "Emme tienneetkään, että tekin olette täällä."
   "Tulin everstin kyydissä. Minä vietän aina talvet Maryn ja Johnin luona, Devon Lakessa on niin huonot kulkuyhteydet", hän selitti viitaten naapurikaupunkiin, "Paitsi tietenkin jos omistaa auton, niin kuin eversti. Hän on kyllä kamalan hyvä kuski, yleensä..."

"Mutta Devon Lake on erinomaista metsästysmaata!" huudahti John. Hän tunsi tarvetta puuttua keskusteluun oltuaan niin kauan puhumatta.  "Viime syksynä, kun olimme sorsametsällä - muistatko Chris? - niin, viime vuonna..."
   "Linja-autotkin kulkevat niin huonosti, ai kamala", rouva Jennings jatkoi välittämättä Johnista.
   Ja siitä eteenpäin keskustelu jatkui Johnin ja rouva Jenningsin kertoessa omia asioitaan toistensa päälle. Ainoa tauko heidän loputtomaan puhetulvaansa tuli, kun Marianne erehtyi kysymään Marylta, mitä lapsille kuului. Sitä seurasi Maryn yksitoikkoinen selonteko Anna-Marian viimeisimmistä harrastuksista, kouluarvosanoista ja kavereista.

Mary oli kohtelias ja ystävällinen, mutta kerrassaan ikävystyttävää seuraa. Hän on yleensä hyvin vaitonainen, mikä saattoi johtua siitä, ettei hänellä liiemmin ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa. Ainoa häntä liikuttava puheenaihe oli hänen omat lapsensa.
   Middletonien kohdalla piti paikkansa se, että vastakohdat täydentävät toisiaan. John oli erittäin puhelias ja vieraanvarainen. Hän järjesti mielellään sellaisia illanviettoja ja nautti saadessaan kerättyä paljon ihmisiä ympärilleen. Mutta hänen vitsailunsa ja lörpöttelynsä kävi ajoittain yhtä tylsäksi kuin Maryn viileä vaitonaisuus.

Kun he siirtyivät jälkiruokaan, rouva Jennings vihjasi Mariannelle, että vanhalle pianolle olisi hyvä saada käyttöä.
   "Soitatteko te?" Brandon kysyi Mariannelta, joka nyökkäsi. Hän oli tyytyväinen päästessään hyvällä syyllä pois ikävystyttävästä keskustelusta.
   "Kyllä minä soitan."
   "Marianne on todella lahjakas", Elinor sanoi häivä isosiskomaista ylpeyttä äänessään.

Marianne istahti pianon ääreen. Pöly koskettimilla kertoi, ettei pianoon tosiaan oltu koskettu aikoihin. Joku oli kuitenkin jättänyt nuottitelineelle Kuutamosonaatin nuotit. Marianne hymähti hiljaa muistaen, miten oli aikoinaan tapellut Sonaatin kanssa opetellessaan soittamaan klassista musiikkia.

Sormet löysivät kuin itsestään oikeille koskettimille, ja Marianne sai vanhan soittimen soimaan kirkkaana ja kauniina. Surumielinen sävelmä soljui eteenpäin ensin tasaisesti, sitten kiihtyen, sitten taas hidastuen. Chris Brandon kuunteli soittoa vaiteliaan ihastuksen vallassa, ja hänen silmiinsä tuli, jos mahdollista, entistäkin surumielisempi katse.

♦♦♦

Sää oli ulkona lauhtumassa, mutta Elinor oli tyytyväinen päästessään sisälle tihuttavasta sateesta. Hän avasi ravintolan oven ja astui nopeasti sisälle sulkien sateenvarjonsa.

He saivat hiljaisen nurkkapöydän, mikä oli Elinorin mieleen. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt siinä ravintolassa, mutta Edward oli suositellut paikkaa. Elinor puisteli vedet sateenvarjosta ja he istuutuivat.
   "Kiitos kutsusta", Elinor sanoi sitten.
   "Ilo on minun puolellani", Edward totesi vastaukseksi hymyillen.

He siemailivat vaitonaisina vesilaseistaan. Elinor oli yllättynyt Edwardin soitosta. Hän oli kuvitellut, että mies olisi unohtanut asian heidän edellisen kohtaamisensa jälkeen, mutta tässä he nyt kutienkin olvilat. Elinor yritti kuumeisesti keksiä jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Heidän tilaamansa annokset saapuivat.
"Mitäs pidät?" Edward kysyi. Elinor maistoi salaattiaan, ja myönsi pitävänsä siitä. Päälle oli pirskoteltu sitruunamehua juuri sopivasti. Paikka oli muutenkin miellyttävä, ja Elinor hämmästeli, ettei ollut aikaisemmin käynyt siellä.

"Eräs ystäväni suositteli paikkaa minulle", Edward kertoi. "Hän kehui erityisesti näitä porsaankyljyksiä."
   "Minä en syö lihaa", Elinor sanoi ja pelkäsi samassa kuulostaneensa liian hyökkäävältä.

"Etkö?" Edward kysyi hämmästyneenä. "Mutta sehän on hienoa! Toivoisin itsekin pystyväni siihen." Sitten he uppoutuivat kiihkeään keskusteluun, ja vaihtoivat näkemyksiään arvoistaan ja mieleipiteistään. Äskeinen kiusallinen hiljaisuus oli mennyttä ja Elinor pani ilahtuneena merkille, miten vaivatonta Edwardin seurassa oli olla.

♦♦♦

Toisen osan loppu. Minä toivotan teille, rakkaat ystävät, hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Näissä merkeissä tapaamme jälleen vuoden 2016 puolella. Muistakaa syödä hyvin. ♥

Osa 1. Häävalssin huuma jo haihtunut lie

Hei toverit! Olen tehnyt epävirallisen paluun, sillä en virallisesti ikinä lähtenytkään mihinkään tai jotain. Eli siis uusi tarina alkaa! Sivupalkista voi lukea alustuksen, mitä sitä kahta kertaa kirjoittamaan. Täytyy sanoa, että olen aika innoissani tästä tarinasta! Päivitystahdista en kuitenkaan uskalla luvata mitään, koska jälleen kerran tässä on kaikkea muutakin menossa... En puhukaan enempää, se oleellinen löytyy tuosta alempaa!

♦♦♦

Osa 1. Häävalssin huuma jo haihtunut lie

♦♦♦      

"Tahdotko sinä, Fanny Crystal Ferrars, ottaa tämän John Henry Dashwoodin aviomieheksesi ja rakastaa häntä..."
    "Fanny näyttää naurettavalta" kuului tuhahdus Elinorin vasemmalta puolelta.

"Ihan totta, katso nyt tuota kampausta", Marianne jatkoi vaivautumatta madaltamaan ääntään niin paljon kuin Elinorin mielestä olisi ollut tarpeellista.
  Syksy oli juuri sinä päivänä syksyimmillään, ja vanhassa kivikirkossa oli hyytävän kylmä. Häävieraiden mieleen lipui toive siitä, ettei Fanny olisi kirjoittanut aivan niin pitkää häävalaa.

Viimein John ja Fanny saivat sormukset vaihdettua. Elinor toivoi, että Johnny olisi onnellinen liitossa. Hän oli seurustellut Fannyn kanssa iät ja ajat, mutta sitä suuremmalla syyllä Elinor tiesi, miten hankalaksi Fanny saattoi heittäytyä. Hän kääntyi Mariannen puoleen.
   "Olet oikeassa. Tuo kampaus on kamala."

"Voitte suudella morsianta."
   He katselivat kun vastavihityt herra ja rouva John Dashwood vaihtoivat ensimmäisen suudelman avipuolisoina. Mariannen onnistui juuri ja juuri peittää haikea huokaus. Hän ajatteli apeasti, ettei itse pääsisi milloinkaan tuohon tilanteeseen. Pieni kyynel pyrki ulos Mariannen silmäkulmasta, mutta hän antoi sen valua. Häissähän saa itkeä.
   Äiti kuului nyyhkyttävän heidän edessään.

Eturivissä rouva Ferrars katseli ainoan tyttärensä vihkimistä, mutta häntä ei itkettänyt. Uskomatonta, ettei John ole ajanut partaansa, hän ajatteli.

♦♦♦

"Jos saisin huomionne hetkeksi... Kiitos" John naurahti ja kilisytti lasiaan. "Haluaisin nostaa vielä maljan Gemma Dashwoodille, joka on ollut minulle kuin äiti. Oma äitini menehtyi, kun olin viisivuotias, mutta minun ja isäni onneksi Gemma astui elämäämme."

"Valitettavasti isäni menehtyi keväällä, eikä päässyt osallistumaan häihimme. Sen vuoksi olen onnellinen, että sinä, Gemma sekä tyttäresi olette täällä edustamassa perhettämme."
"Voi Johnny-kulta", Gemma huokaisi liikuttuneena. "Voi Henry..." Edesmenneen miehensä ajatteleminen sai hänet jälleen kyyneliin.

"Kuinka suloista Johnilta, eikö olekin, äiti?" Margaret kuiskasi sädehtien, kun John jatkoi ylistävää puhettaan. Marianne vilkaisi pikkusisartaan ja kääntyi sitten Elinorin puoleen.
   "Johnnyn omatunto taitaa kolkuttaa Norlandin takia", hän sanoi vaimesti, varoen ettei äiti kuullut hänen sanojaan. Elinor nyökkäsi ja vastasi: "Ei hän yleensä noin tunteellinen ole."
   "Ei sillä, että kantaisin kaunaa", Marianne kiirehti lisäämään.
   "En minäkään", Elinor sanoi nopeasti. "Ajattelin vain -" Heidän oli kuitenkin keskeytettävä kuiskaten käyty keskustelunsa, sillä Johnin puhe alkoi lähennellä loppuaan.

Fannyn imelä hymy alkoi rakoilla, mitä pidempään John puhui. "Olen varma, että isä on täällä keskuudessamme..." "Kippis, kaikki!" Fanny huudahti, ja Johnin ääni hiipui hänen alleen.
   

Kohottaessaan Marianne loi merkitsevän silmäykseen Elinoriin, joka vastasi silmienpyöräytyksellä.

♦♦♦

"Ferrarsit tuntien, ei mikään yllätys, että kaikki on näin suureellista. Minähän sanoin", Marianne sanoi. Elinor nauroi. Hän näkisilmäkulmastaan jotain smaragdinvihreää lähestyvän.
   "Varo, rouva Ferrars kello kymmenessä", hän sanoi vakavoituen. Marianne tirskahti.

"Jaha, Dashwoodit", rouva sanoi tervehdyksesi. Hän vilkaisi Elinoria ja käänsi sitten katseensa Marianneen. "Mielestäni musta ei ole sopiva väri häihin", hän tokaisi ja lipui tiehensä.

"Mielestäni noin vanhalla ihmisellä ei saisi olla noin syvään uurrettua kaula-aukkoa", Marianne sanoi matkien rouva Ferrarsin ääntä. "Tämä on sitäpaitsi Balmain, piru vieköön!"
  Sen Elinor tiesi varsin hyvin. Marianne oli metsästänyt mekkoa nettikaupoista Fannyn ja Johnin kihlajaisista asti.

"Ja muutenkin", Marianne jatkoi näyttäen hapanta naamaa, "onko Fannyn mekko muka sopiva morsiamelle?!"
   "Ah, siitä muistuukin mieleeni", Elinor sanoi yhtäkkiä, muistaen heidän edellisiltaisen vedonlyöntinsä. "Olet kaksikymppiä auki. Minähän sanoin, että hän vaihtaa mekkoa. Hän ei voi vastustaa kiusausta esitellä noita sääriään."
   "Äh, mitä hemmettiä minä oikein ajattelin!" Marianne huokaisi.

♦♦♦

Kun he myöhemmin olivat hakemassa kolmatta kertaa lisää ruokaa, Margaret lekahti heidän luokseen ottamaan lisää hyytelöä.
   "Muuten, keitä nuo kaksi ovat? Tuolla baaritiskin luona?" hän kysyi. "En muista nähneeni aikaisemmin." Elinor kääntyi Margaretin nyökkäämään suuntaan. "Edward ja Robert Ferrars."
   " Fannyn veljiä. Jessus Maggie, kuinka monet sukujuhlat olet jättänyt väliin?" Marianne tuhahti, ja nosti kalkkunasiivun lautaselleen. Margaret sivuutti kysymyksen.

"Kumpi on kumpi?"
   "Edward on tuo silmälasipäinen", Marianne selitti. "Hän opiskelee... en muista mitä, jotain humanistisia varmaan. Robert on nuorempi, hän on Ferrarsien paha poika."
   "Ai jaa?"
   "Naistenmies kuulemma. Eikä hän kai käy töissäkään, eikä ainakaan opiskele. Elelee perheen rahoilla. Ja aivan kamalan rasittava tyyppi, puhuu koko ajan itsestään. Kannattaa vältellä, niin kuin kaikkia muitakin Ferrarseja."

♦♦♦

"Kiitos vielä siitä puheestasi, Johnny, se oli todella kaunista."
   "Totta joka sana", John totesi. "Mutta miten te pärjäätte? Onko se asuntoasia jo kunnossa?"
   "Voi kyllä toki!"

"Tyttöjen pikkuserkku, John Middleton - voi hän on kauhean kultainen! - hänella on asunto aivan keskustassa, Barton Streetillä, ja hän vuokrasi sen Elinorille ja Mariannelle hyvään hintaan. Melko pienihän se on, mutta kyllähän sinne yhdet siskokset mahtuvat", Gemma selitti innoissaan. "Margaret ja minä löysimme oikein mukavan pikkuasunnon, se on lähellä Margaretin koulua."
   "Hienoa kuulla", John sanoi helpottuneena. "Isä pyysi minua pitämään huolta teistä, ja... Kuule, olen pahoillani siitä Norlandin asiasta."

"Älä sitä sure, kultaseni. Henryn toive oli, että sinä perit talon. Vaan kukapa olisi uskonut, että hänen aikansa koittaisi niin pian..." Gemma sanoi ääni väristen.
   "Niin, niin. Mutta tiedäthän sinä, että olisittehan te voineet jäädä sinne vielä pidemmäksi aikaa, iso talohan se on. Olen ajatellut, että tämä muutto tuli teille kauhean nopeasti... Mutta kun me ajattelimme Fannyn kanssa.. Kun Fannykin kovasti toivoi omaa rauhaa häiden jälkeen..."
   "Ymmärrän täysin, ymmärränhän minä", Gemma hymyili. "Älä meistä murehdi, me pärjäämme mainiosti."

♦♦♦

Elinor katseli tanssilattialla ilakoivaa hääväkeä ajatuksiinsa vaipuneena ja piirteli punaviinilasillaan kuvioita pöytäliinaan. Hänen jalkansa olivat väsyneet tanssimisesta ja siitä, että hän oli kävellyt korkeissa koroissa koko päivän. Onneksi seuraavana päivänä ei ollut työpäivä.
   "Haittaako, jos istun tähän?"

Elinor käänsi katseensa äänen suuntaan. Hänen edessään seisoi tummahiuksinen, varautuneen oloinen mies.
"Ei haittaa ollenkaan", Elinor sanoi Edward Ferrarsille.

Elinorin aikaisemmat keskutelut Edwardin kanssa olivat rajoittuneet esittelyyn ja nopeisiin kuulumisten vaihtoon, mutta sen perusteella, mitä hän sai selville heidän nyt puhuessaan, Edward oli täysin erilainen, kuin muut hänen tuntemansa Ferrarsit.

Edward ei puhunut mielellään itsestään, niin kuin ei Elinorkaan, mutta mies oli häntäkin vähäsanaisempi. Hän oli kuitenkin todella kohtelias ja omalla tavallaan miellyttävä, sekä muutenkin järjissään, mitä, valitettavasti, yllättävän monet Elinorin tapaamat ihmiset eivät olleet.

Kerran heidän kätensä koskettivat, ja Elinoria melkein huvitti se miten, nopeasti he molemmat vetäisivät kätensä pois.

Väki alkoi vetätyä pois tanssilattialta, kun bändi alkoi soittaa yhä hitaampia kappaleita, ja lopulta enää Fanny ja John huojuivat siellä toisiinsa kietoutuneina. He olivat olleet jonkin aikaa hiljaa, kun Edward pyysi häntä tanssimaan. Elinor ei kehdannut kieltäytyäkään, vaikka kappale oli hänen makuunsa aivan liian hidas.

Elinor antoi kuitenkin Edwardin johdattaa hänet epävarmasti tanssiin. He tanssivat sanomatta sanaakaan, mutta Elinor ei voinut väittää, ettei olisi pitänyt siitä.

♦♦♦

Ensimmäisen osan loppu. Kommenttia saa tavalliseen tapaan jättää ja linkitystä pyytää! :)